Pidin omasta tahdostani melkein viiden kuukauden mittaisen treenitauon. Se opetti minua ymmärtämään liikunnan merkitystä elämässäni ja avasi silmiäni kehon ja mielen väliselle herkälle yhteydelle.

Elämäni kääntyi viime vuonna ylösalaisin, kun minulle tuli ero pitkästä parisuhteesta ja siihen perään menetin rakkaan kissani. Sen lisäksi eteeni tuli kaikenlaista muutakin isompaa ja pienempää harmia.

Ymmärsin, että pystyäkseni käsittelemään ja käymään läpi kaiken kokemani, minun olisi turha kuormittaa mieltäni millään ylimääräisellä. En pystynyt viikkokausiin nukkumaan tai syömään kunnolla, joten ohjelman mukaan treenaaminen oli siinä sopassa yksinkertaisesti vain liikaa.

Tiedän, että liikunnasta tulee hyvä olo. Olen lukenut ties miten monen asiantuntijan näkemyksiä tai tieteelliseen tutkimukseen pohjautuvaa uutista siitä, miten edes kevyt liikunta auttaa masennukseen ja virkistää väsynyttä mieltä.

Äkkiseltään voisi siis ajatella, että olisit pönttö käynyt urheilemassa kaiken henkisen rypemisesi keskellä.

En treenannut, koska en pystynyt, jaksanut enkä halunnut.

Tein ainoastaan asioita, joita jaksoin ja jotka tuntuivat luontevalta. Kävin kävelyllä, istuin kannonnokassa ja hengitin syvään tai vain käperryin sohvannurkkaan. En tuominnut itseäni mistään tunteesta, tekemisestä tai tekemättä jättämisestä.

Tauko auttoi minua näkemään, että säännöllinen liikunta on jatkuvaa flirttailua mukavuusalueen ja kehittymisen välillä.

Suhdettani liikuntaan leimaa suunnaton nautinto, mutta myös suorittaminen ja epäonnistumisen pelko.

Olen joutunut pakottamaan itseni liikkeelle lukemattomia kertoja. Olen tehnyt kovia treenejä ja toivonut salaa mielessäni, että olisipa harjoitus jo ohi ennen kuin se edes on alkanut. Olen huijannut itseni juoksemaan, venyttelemään, nostamaan puntteja tai joogaamaan. Suorittaja minussa on tehnyt ohjelman mukaan, vaikka kehoni olisi huutanut mitä.

Samaan aikaan rakastan liikuntaa, tarkalleen ottaen juoksemista yli kaiken. Se on elämäntapani ja määrittelee kuka olen. Juoksu on olennainen osa identiteettiäni ja olen valmis tekemään kaikkeni, että myös pystyn treenaamaan.

Kehon ja mielen välinen suhde on kuitenkin äärimmäisen herkkä.

Jossain vaiheessa liikunta on yksinkertaisesti liikaa ja joskus se on juuri oikea ratkaisu. On päiviä, jolloin asialla ei ole ollut minulle mitään merkitystä ja olen vain painanut menemään. Joskus taas olen joutunut kävelemään kesken lenkin, kun pää surisee pahemmin kuin ampiaispesä. Viime syksynä en välillä kyennyt menemään eteen enkä taakse.

Luotin kuitenkin koko ajan siihen, että juoksu kyllä palaa elämääni siinä vaiheessa kun sen aika on.

Treenaan vain itselleni

Katsoessani treenipäiväkirjani merkintöjä, näen miten satunnaiset ulkoilut ovat tämän vuoden puolella vaihtuneet takaisin säännöllisiksi lenkeiksi.

Kun tulen nykyisin töistä kotiin, sotkeennun välillä juoksutrikoideni lahkeisiin kun minulla on niin kiire päästä ulos. Nautin taas siitä, että näen kuusimetsän vihreyden, kuulen tuulen huminan puiden latvoissa ja narskuvan lumen lenkkareideni alla.

Kävelen tai juoksen täysillä lenkin seassa. Kaikki on sallittua. Teen treeniä vain itselleni ja oivallus tuntuu hyvältä. En ole kilpailemassa vaan rakennan kuntoani siitä lähtötasosta, jolle laskeuduin syksyn aikana.

Juoksu on siitä hieno laji, että se on opettanut minulle monia asioita itsestäni ja suhteestani ympäröivään maailmaan. Myös kuluneiden kuukausien aikana, kun en ole juossut muuten kuin ajatuksissani.

Pysähtyminen auttoi ymmärtämään, että teen joka hetki päätöksiä, joilla on vaikutusta siihen millaiseksi päiväni muodostuu.

Elän välillä tukevalla pohjalla ja välillä taas keikun veitsenterällä. Pärjään kaiken tämän keskellä, jos vain maltan olla itselleni rehellinen. Se ei ole aina helpoin tie, mutta ehdottomasti luotettavin.

Lue lisää

Viime vuosi meni myttyyn ja juuri siksi olen kuin uudestisyntynyt

Maailman helpoin konsti tiputtaa sisäinen suorittaja pois kyydistä

Artikkelin kuvat  Teemu Oksanen.