Käytän ison siivun ajastani siihen, että hikoilen erilaisten lajien parissa. Se on loputon kierre, sillä mitä enemmän treenaan, sitä keskeneräisempi olen.
Treenimääräni ovat kasvaneet merkittävästi kevään aikana. Käytän viikossa noin 14h harjoitteluun, kun aiemmin siihen on kulunut seitsemisen tuntia.
Työpäivän jälkeen en ehdi oikeastaan muuta tehdä kuin hikoilla: juoksun, kävelyn ja pyöräilyn lisäksi voimaharjoittelua, astangajoogaa, pilatesta, syvävenyttelyä sekä kehonhuoltoa. Noihin tunteihin ei ole kellotettu niitä lyhyitä yksittäisiä rykäyksiä, joita teen vaikkapa etäpalavereissa: jalkateräjumppaa, pohje- ja pakaratreeniä, hauiskääntöjä, ojentajapunnerruksia tai erilaisia venyttelyjä.
Laadukas harjoittelu tarkoittaa kehittymistä ja kehittyminen tarkoittaa sitä, että joutuu — pääsee — epämukavuusalueelleen. Siinä projektissa ei ole ikinä valmis. Eikä se tule ikinä tehdessä tuntumaan yhtään sen helpommalta.
Jos se tuntuisi, se ei kehittäisi.
Pelkkä hyvinvointi ei riitä
Liikunta ei ole minulle ammatti vaan täysin vapaaehtoista ajanvietettä. Voin siis hyvällä syyllä miettiä, miksi oikein käytän niin paljon aikaa treenaamiseen, kun en saa siitä korvausta ja en myöskään tule olemaan koskaan valmis.
Itsestäänselviä vastauksia ovat omaan terveyteeni liittyvät näkökulmat.
Haluan pystyä kävelemään omin jaloin niin vanhana kuin mahdollista. Haluan voida hyvin. Haluan viettää aikaa raittiissa ulkoilmassa, kehittää ja haastaa itseäni. Olen myös lähtökohtaisesti aina paremmalla tuulella treenien jälkeen.
Koen kuitenkin, että todellinen syy harjoittelulleni piilee jossain syvemmällä.
Treeni tuottaa kyvyn kontrolloida omaa kehoani.
Maailman hullunmyllyssä tunne siitä, että edes yksi asia on omassa hallinnassani, on tyydyttävää. Keho on paikka, jossa asun ja jos se ei ole omassa hallinnassani, niin mikä sitten.
Kontrolli syntyy voimasta ja vastavoimasta
Kontrollointiin liittyy ensikuulemalta paljon negatiivisia merkityksiä: rajoituksia, kieltoja, määräyksiä. Tässä yhteydessä tarkoitan kontrolloinnilla kuitenkin jotain ihan muuta.
Puhun siitä, miten olen kehossani läsnä: miten hyvin pystyn hienosäätämään sen tekemisiä ja kuuntelemaan sen tarpeita.
Otetaan esimerkkinä niinkin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin syväkyykky.
Mikäs siinä, menet kyykkyyn ja olet siellä niin pitkään kuin pystyt.
Asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Syväkyykyssä olen jatkuvassa liikkeessä: rentoutan, supistan, jännitän ja venytän lihaksiani samanaikaisesti eri puolilla kehoani.
Minulla meni vuosia muistaa ja ymmärtää, miten ollessani syväkyykyssä:
- painan polvia ulospäin
- hyödynnän jalkateräni ulkolaitoja
- suoristan selkäni
- käytän vatsalihaksiani
- pidennän rankaani
- vapautan lonkkani
- rentoutan hartiani
- lasken lapaluitani alaspäin
- kannattelen päätäni pystyssä
Lista jäi todennäköisesti vajaaksi, mutta se antaa vihjeen siitä, että ymmärrys on ihan eri asia kuin yksityiskohtien muistaminen saati niiden käytännön toteutus. Kehon oikea-aikainen hallinta.
Kun puhun kontrollista, puhun siis hienosäädöstä, jossa samaan aikaan on kyse voimasta ja vastavoimasta.
Hyväksyin oman keskeneräisyyteni
Aloitin astangajoogan neljä vuotta sitten, jotta saisin voimaa kehooni juoksua varten. Olen sitä saanutkin, mutta myös paljon muuta.
Säännöllinen harjoittelu on vaivihkaa opettanut minut kuuntelemaan kehoani aivan eri tavalla mitä juoksussa on edes mahdollista. Juoksu on liikettä ja rakastan sitä. Jopa siinä määrin, että olen kirjoittanut kirjan ylistääkseni lajia.
Astangajooga on kuitenkin antanut vastavoiman, jota en edes tiennyt kaipaavani ennen kuin se vei minut mukanaan.
Astangajoogan asennot, asanat, näyttävät ulospäin staattisilta ja sitä ne tietyssä mielessä ovatkin. Liike tapahtuu kehon sisällä ja siellä tapahtuu todella paljon. Huomattavasti enemmän kuin edellä kuvaamassani syväkyykyssä.
Muistan erään sukellusta harrastavan ystäväni kertoneen, miten pinnanalaiseen maailmaan tutustuu parhaiten laskeutumalla meren pohjaan ja pysymällä siinä. Tarkkailemalla, mitä tapahtuu.
Astangajooga on tarjonnut minulle jotain vastaavaa. Laskeudun omaan kehooni. Olen samaan aikaan tarkkailija ja aktiivinen toimija. Olen oppinut hyväksymään etten osaa ja tekemään töitä sen eteen, että osaisin. Voima ja vastavoima.
Maailmassa, jossa moni asia tulee helppona ja valmiina, on mielestäni tärkeää myöntää oma keskeneräisyytensä.
Säännöllinen liikunta tarjoaa minulle parhaimmillaan tämän oivalluksen ja opettaa miten oman asujaimistoni, kehoni, eteen täytyy tehdä päivittäin töitä. Se ei ole ikinä valmis.
Artikkelin kuva Karoliina Helosuo.
Lue lisää
Pysähtyminen vahvisti suhdettani juoksuun
Maailman helpoin konsti tiputtaa sisäinen suorittaja pois kyydistä
Vastaa