Päivien toistaessa itseään, olen joutunut määrittelemään maailmaani eri näkökulmasta kuin ennen. Matkasuunnitelmat tai maratonaikataulut eivät sitä tällä hetkellä puolestani tee.
Elämäni on kuluneiden kuukausien aikana muotoutunut hyvin yksinkertaiseksi: nukun, syön, teen töitä, treenaan, meditoin, luen ja kirjoitan seuraavaa kirjaani. Periaatteessa olen elänyt näin jo pitkään, mutta nyt sattumien tai suunnitelmien määrä on supistunut minimiin.
Sattumilla tarkoitan esimerkiksi työmatkojen tapahtumia: saatoin kotiin mennessäni piipahtaa ruokaostoksilla, törmäsin tuttavaan ja vaihdoimme kuulumisia pitkän tovin tai löysin itseni kirjakaupasta tutkimasta tuntitolkulla sen tarjontaa. Tähän kului jälkikäteen ajateltuna valtavasti aikaa.
Suunnittelin myös tulevaa aktiivisesti koko ajan: koordinoin ystävieni tapaamisia, kalenteroin kissanristiäisiä joihin osallistuisin, skannasin tulevia juoksukisoja tai paalutin seuraavia matkoja.
Niin, matkoja. Koin levollisuutta vain silloin, kun minulla oli seuraava reissu varattuna. Mieluummin useampi.
Matkat korvasivat materian
Olin ennen melkoinen hamsteri. Haalin kaikenlaista tavaraa ympärilleni vain omistaakseni sitä. Omistamisen tunteella oli merkitystä.
Tavaroiden hohto kuitenkin himmeni, kun lähestyin neljääkymmentä ja aloin hakemaan merkitystä elämääni enemmänkin sisäisestä maailmastani kuin sen ulkopuolelta. Tajusin, että asioiden omistaminen ei maadoittaisikaan minua tähän maailmaan, kuten olin aiemmin luullut. Tämän ymmärtäminen sai minut päästämään irti tavaroistani ja sitä kautta harhaluulostani.
Maadoitin itseni maailmaan sen sijaan matkustelun kautta.
Uusien kokemusten, kulttuurien ja ihmisten kohtaamisessa oli jotain valtavan viehättävää. Yllättävät sattumukset ja kohtaamiset rikastivat elämääni ja sain roppakaupalla hyviä tarinoita kerrottavaksi. Hoin kyllästymiseen asti, miten viimeisessä mekossa ei ole taskuja. Elämykset säilyisivät sisälläni ikuisesti, niitä ei verottaja tai inflaatio pääsisi järsimään.
Viime kesän interrailillani pyyhälsin samalla reissulla yhdentoista maan halki. Minulla ei ollut varsinaista matkasuunnitelmaa, ainoastaan reililippu, passi ja rinkka. Menin fiilispohjalta sinne minne nenä näytti. Kun ajattelen sitä nyt, matka tuntuu samaan aikaan silkalta järjettömyydeltä ja puhtaalta nautinnolta.
Tässä maailmantilanteessa herää tietysti kysymys, tekisinkö reissuni uudestaan jos siihen olisi ensi kesänä mahdollisuus? Rehellisyyden nimissä en tiedä.
Irti päästämisen jalo taito
Halusinpa sitä tai en, niin kalenterini on kuitenkin nyt tyhjä. Elämysten mittarina ei olekaan passiini kertyvien leimojen määrä vaan mikä sitten? Joutsenten lento synnyinkotini yli? Jäiden lähtö läheisestä lammesta? Säätilan äkilliset vaihtelut, kun kevät ottaa talvesta niskalenkkiä?
Kaikki edellä mainitut ja ei mikään niistä.
Elämä, jossa perusasiat toistuvat samoina vuorokaudesta toiseen, on vapauttanut ajatteluani. Olen päästänyt irti pakon edessä asioista, jotka aiemmin olivat jos nyt eivät elinehto, niin hyvin tärkeä osa minuuttani.
Voiko sisäisten kokemusten rikkaus olla suoraan verrannollinen ulkoisten tekijöiden määrään?
Huomaan ainakin, että mitä vähemmän ulkopuolisia tekijöitä on, sitä enemmän saan kiinni siitä, mitä oikeasti ajattelen, kuka todella olen.
Se, että kalenterini on tyhjä, tarkoittaa etten voi tukeutua suunnitelmiin tai johonkin mielikuvaan tulevaisuudesta.
Sitähän matkustelukin minulle lopulta edusti: unelmia, kuvitelmia, kiintopisteitä. Pohjatonta nälkää saada valloitettua vielä yksi uusi kaupunki, maa tai maanosa. Koin välillä jopa ahdistusta siitä, että mitä enemmän matkustan, sitä vähemmän lopulta näen. Maailma laajeni koko ajan: jokainen kohde tarjosi kymmenen uutta.
Nyt tukeudun tähän hetkeen.
Vien yksinkertaista elämääni vieläkin yksinkertaisemmaksi. Koen levollisuutta siitä, että minulla ei ole mitään: ei ylimääräisiä tavaroita, ei tarkkoja suunnitelmia, ei matkoja, ei tarvetta kartoittaa minuuttani jonkun ulkoisen tekijän kautta.
Kaiken paljauden keskellä minulla on sen sijaan vahvistunut uteliaisuus elämää, yhteiskuntaa, kulttuureja ja motiivejani kohtaan.
Ruokin uteliaisuuttani lukemalla ja tyydytän sen ajattelemalla.
Myös pelkkä oleminen riittää.
Havaitsin tämän viime perjantaina aivan yhtäkkiä, kun olin viikoittaisella kauppareissullani. Laitoin ostosrepun takaisin selkääni, kiinnitin hihnat ja nousin pyörän satulaan, kun ylitseni vyöryi valtava onnellisuus. Tajusin, että kaikki mitä tarvitsen on nyt tässä. Kirjaimellisesti. Minulla oli vihdoinkin pyörä, jolla pääsen liikkumaan, repustani löytyivät seuraavan viikon ruoat ja edessäni avautui aurinkoinen reitti takaisin kotiin.
Lue lisää
Hiljaiset kilometrit — kuinka rakastuin yksinäisyyteen
Karsin kauppalistaani ja yllätyin seurauksista
Poikkeusoloissa turha kiire vaihtui haahuiluun, kaipaukseen ja keskittymiskykyyn
Artikkelin kuva on Karoliina Helosuon käsialaa
Vastaa