Mitä enemmän vietän aikaa yksin, sitä tukevammin seison omilla jaloillani. Yksinäisyyden parhaita puolia on ollut oppia, ettei omia ajatuksiaan tarvitse pelätä.

“Sinun täytyy viihtyä itsesi kanssa todella hyvin”, kommentoi kollegani kuullessaan, että olen ollut jo kuukauden päivät maaseudulla omaehtoisessa eristyksessä. Päiväni kuluvat synnyinkodissani peltoaukeiden ja lampien keskellä paikassa,  jossa ei tällä hetkellä ole yhtäkään ihmistä kilometrin säteellä.

Valintani lähteä tänne tietämättä koska palaan takaisin, tuli monelle yllätyksenä. Olen saanut vastailla lukuisiin varovasti esitettyihin kyselyihin, miten oikein pärjäilen, kuinka voin tai onko siellä kaikki hyvin.

Minut mielletään herkästi ekstrovertiksi. Sosiaaliseksi ja vilkkaaksi ihmiseksi, jonka on helppo tehdä tuttavuutta melkeinpä kenen kanssa tahansa.

Tämä pitää paikkansa, mutta sosiaalinen patterini kuluu herkästi loppuun.

Yksinäisyys ei ole pelkästään aktiivisen elämän vastapaino tai tapa ladata akkujani. Yksinäisyys on minulle valinta. Elämäntapa, kuten filosofi Henry David Thoreau pohti kirjassaan Walden.

”I love to be alone. I never found the companion that was so companionable as solitude.”

Vapaasti suomennettuna kyse on rakastumisesta yksinoloon. Sen ymmärtämisestä, ettei mikään ole niin seurallista kuin yksinäisyys.

Maratonharjoittelun koulimaa läsnäoloa

Parhaita tapoja olla yksin on treenata maratonille.

Vietän aikaa itsekseni kilometri toisensa jälkeen. Kuuntelen joskus musiikkia, joskus äänikirjoja tai podcasteja. Ne ohjaavat ajatteluani, mutta viime kädessä olen yksin mieleni kanssa.

Olen oppinut erottamaan ajatukseni siitä, mitä tunnen tai koen. Olen oppinut ymmärtämään, että yhtä ajatusta seuraa toinen ja sitä taas toinen.

Ajatukseni ovat juuri sen verran pysyviä tai totta kuin annan niille luvan olla.

Tämä oivallus on ollut minulle merkittävä, sillä sen kautta olen tajunnut, että ajatukseni ovat vain ajatuksia, eikä niitä tarvitse pelätä. Ei edes niitä villeimpiä haaveita tai pahimpia aavistuksia.

Oivallus on erityisen merkittävä, koska teen sen kerta toisensa jälkeen uudestaan. Valitsen, ajelehdinko ajatusteni virrassa, otanko niiden keskellä aktiivisen roolin vai tyydynkö pelkästään havainnoimaan ja oppimaan mieleni liikkeistä jotain.

Yksinäisyys on sekä tunne että ajatus

On jotenkin hassua, että juuri suomenkielessä yksinäisyys mielletään herkästi surulliseksi asiaksi. Siihen, ettei ole kavereita, ei ketään kenelle puhua. Suomessa: maassa, jonka kansa on tottunut elämään erakkona.

Kirjailija Douglas Coupland on sanonut, että yksinäiset hetket ovat niitä, jolloin sinun juuri kuuluukin olla yksin. Samasta asiasta puhui kirjailija Harry Salmenniemi Ylen tuoreessa haastattelussa.

Ymmärrän hyvin, että yksinäisyys on herkästi pelottavaa. Kokovartalopuudutus, joka houkuttelee mielen syvyyksien örkit esille, supistaa näkökentän ja tuottaa tunteen siitä, että olotila on lopullinen.

Minulle kävi näin kiirastorstai-iltana, kun suljin työkoneeni kiireisen viikon jälkeen ja istuin hetken aloillani. Tajusin, että edessäni on neljä päivää, jolloin ketään ei varsinaisesti kiinnosta mitä teen, minne menen tai miten voin.

Ajatus oli ensin ahdistava, pelottavakin jopa. Vanhasta tottumuksesta mieleni viritteli itsesääliä toitottavaa paraatiaan. Annoin sen tulla ja töristellä. Kaikessa rauhassa. Kävin odotellessani lenkillä ja saunassa, kunnes viimeisetkin soittajat olivat poistuneet päästäni.

Kävellessäni pihasaunasta takaisin sisälle, pysähdyin kuuntelemaan joutsenten mekkalaa läheisellä lammella. Ilta oli aluillaan ja laskevan auringon valossa elämä hennon vaaleanpunaista. Mieleni oli tyyni ja aiemmin ahdistava ajatus siitä, ettei kukaan tarvitse minua, olikin maailman luonnollisin ja rauhoittavin asia.

Mitä siis vastasin kollegani toteamukseen siitä, että minun täytyy tulla itseni kanssa toimeen?

Kyllä, olen oppinut tulemaan.

Lue lisää

On yksi asia, johon voi aina luottaa

Baba Lybeck: ”Juostessani minulla on vain askeleeni ja liike”

Helpoin konsti pudottaa sisäinen suorittajani kyydistä