Haluaisin esitellä erään hahmon, joka on kulkenut elämässäni niin kauan kuin jaksan muistaa. Luulin kadottaneeni hänet viime kesänä Keniassa, mutta kuinka ollakaan, tyyppi pomppasi yllättäen eteeni tällä viikolla kesken kovan juoksutreenin.

Hahmo on suorittajapeikko, joka majailee jossain mieleni sopukoissa.  Hänelle on tyypillistä tehdä asioita kaiken muun uhalla. Suorittajapeikollani ei nimittäin ole kykyä kuunnella: ei järkeä, kehoa eikä sydäntä. Peikko nimensä mukaisesti suorittaa. Ihan kaiken ja koko ajan.

Kaveri ilmaantui osaksi juoksuharrastustani vähän kuin vaivihkaa. Vuoroin kiritti, vuoroin kritisoi ja sai minut osallistumaan maratoniin toisensa jälkeen. Suorittajapeikon kanssa treenatessa tuijottelin vauhteja tai kilometrimääriä enemmän kuin sykkeitä tai omia tuntemuksiani. Välillä vähän tuhoisinkin seurauksin.

Ollessani Keniassa viime kesänä luulin jo kadottaneeni peikon savannille. Hän nimittäin reissun aikana hiljeni ja löysin takaisin juoksun ilon. Oman rytmini ja kykyni nauttia liikkeestä. Ympäristöllä ja paikallisella juoksukulttuurilla oli minuun niin tervehdyttävä vaikutus.

Suorittajapeikkoni muistuttaa mielessäni Muumien Haisulia. Samanlainen keppostelija.

Viime viikolla olin kuitenkin pitkästä aikaa treenaamassa kotikylän raitilla vauhtikestävyyttä, kun huomasin kaverin palanneen takaisin ja ohjailevan touhujani. Ihan noin vain.

En ole varma houkutteliko hänet paikalle se, että harjoittelen pitkästä aikaa ohjatusti ja ohjelman mukaisesti. Vai se, että minua vähän jännitti miten onnistun tekemään kovan harjoituksen, kun en ole sellaista käytännössä tehnyt sitten Ateenan maratonin viime marraskuussa.

Havahduin kuitenkin sisäisen suorittajani olemassaoloon siinä vaiheessa, kun tajusin etten kuunnellut kehoani saatikka noudattanut ohjeita sykerajoista. Suorittajapeikko hoki päässäni, että ”nyt vaan äkkiä teet nämä vedot pois alta, niin sitten voit olla tyytyväinen että ne on hoidettu.”

Hän mittasi kellostani juostua matkaa ja nopeutta, eikä huolehtinut sykkeen pysymisestä sallituissa rajoissa. Puhumattakaan siitä, että karvaturri heitti ilmoille idean jättää parin minuutin palauttelut lyhyemmiksi, ihan vain että saisin treenin nopeammin tehtyä.

Ei. Mitään. Järkeä.

Onnekseni kyseessä oli harjoitus, jossa tein kymmenen minuutin vetoja parin minuutin palautuksella. Tauon aikana hölkkäillessäni nimittäin tajusin, että tällä menolla en saa harjoituksesta kaikkea mahdollista irti. Minulle olennaisinta olisi tehdä mahdollisimman laadukas treeni ja silloin se tarkoittaisi sykerajan noudattamista eikä päätöntä säntäilyä.

Annoin peikon istua olallani, mutta keskityin ajattelemaan seuraavan vedon aikana juoksuasentoani. Yksi kehonosa toisensa jälkeen. Keskityin ensin käsien rytmiin, coren hallintaan ja jalkojen liikkeeseen.

Tiesin sykemittariani katsomattakin, milloin olin lähellä sallittua rajaa tai menossa sen yli. Siinä vaiheessa hidastin suosiolla.

Suorittajapeikkoni taisi kyllästyä ja hypätä pois kyydistä, sillä loppuverryttelyni aikana en tuntenut kuin tyytyväisyyttä laadukkaasti tehdystä harjoituksesta ja siitä, että olin onnistunut keskittymään häiriötekijästä huolimatta.

Pysähdy, kuuntele ja ajattele

Minulla kesti monta vuotta tunnistaa itsessäni tuo sisäinen suorittajani ja sen jälkeen toinen mokoma hyväksyä sen olemassaolo. Tällä hetkellä opettelen tulemaan kaverin kanssa toimeen.

Olen huomannut, että suorittajan kanssa pärjää, kun ei kiellä sen olemassaoloa vaan pysähtyy kuuntelemaan kehoaan, ajattelemaan tilannetta ja peilaamaan sitä omiin tavoitteisiinsa. Ajattelu kun on sallittua aina, myös juoksutreeneissä.

Täytyy tosin myöntää, että elämässäni on hetkiä, jolloin kaipaisin suorittajapeikon seuraa. Näitä ovat esimerkiksi imurointi, pyykkien viikkaaminen tai ikkunoiden pesu. Kaverilla on vain ilmiömäinen kyky pysytellä juuri silloin visusti piilossa.

Lue lisää: Chicagon maratonilla meinasi käydä hullusti, kun suorittaminen ajoi kaiken muun edelle.