Perimmäisen motiivin äärellä

Motiivia omalle harrastukselle pohtivat varmasti kaikki, jotka joskus ovat lenkkitossut jalkaansa solmineet. Vastaus riippuu paljolti vuodenajasta tai elämänvaiheesta. Joskus jopa päivästä. Etsimättä löytyvät syyt liittyvät terveyteen, hyvinvointiin, endorfiineihin. Ylä- ja alamäkiin, joita saa juostessa kokea. Olen kuitenkin jo pitkään koettanut löytää jotain isompaa motiivia tuon kaiken ilmeisen alta. Chicagon maraton antoi minulle vastauksia enemmän kuin osasin kuvitella.

Minulla on täällä paljon pelissä. Kaihoan pitkästä aikaa ennätystä tai ainakin onnistunutta juoksua Bostonin vaikeuksien jälkeen. Lisäksi haluan tietenkin saada Sen Ison Mitalin. Olla ensimmäinen suomalaisnainen, joka on juossut kaikki kuusi maailman suurinta maratonia ja pääsee Abbott World Marathon Majors -kisojen Six Star Finisher -listalle.

Chicagon maraton juostaan Windy Citynä tunnetussa miljoonakaupungissa lokakuun alussa. Lempinimi ei ole tuulesta temmattu, tai siis tässä tapauksessa on, sillä kaupunki sijaitsee jättimäisen Michigan-järven rannalla. Niin jättimäisen, että vastarannalle ei näy. Seutu on myös erittäin tasaista, joten tuuli mahtuu puhaltamaan leveitä katuja pitkin paremmin kuin hyvin.

Meillä juoksijoilla käy kuitenkin tänä vuonna säiden puolesta erittäin hyvä mäihä, sillä lämpötila on kisapäivänä noin 15-astetta ja tuulta vain muutama hassu metri per sekunti. Chicagolaisittain lähes tyyntä.

Kaiken pitäisi siis olla paremmin kuin hyvin, mutta minulla ei ole. Sairastin poskiontelontulehduksen vain muutama viikko ennen kisaa. Viimeistelytreenit eivät ole oikein kulkeneet ja vetämätön fiilis on ollut seuranani jo pitkään. Lisäksi takanani on vuoden sisällä jo kolme maratonia eri mantereilla sekä pitkiä sairastelujaksoja siinä välissä.

Olen nyt kuitenkin melkein lähtöviivalla kauniissa kaupungissa ja yritän olla murehtimatta turhia. Haluaisin kovasti nauttia tunnelmasta kuten yleensä: taivaalla pörräävistä helikoptereista, juontajan kannustuksesta, musiikista, ilmassa kihelmöivästä jännityksestä ja omista keskittymistä parantavista mantroistani. Minua kuitenkin heikottaa liikaa.

Ajattelen sen johtuvan myttyyn menneestä aamiaisesta. Ruoka ei oikein maistunut ja toisaalta ravintolan tuoretoimitukset olivat myöhässä. Tarjolla oli onneksi edes kahvia sekä jotain jogurtin ja hyytelön kaltaista valmistetta, josta jäi syömättä puolet. Olen myös kärsinyt vatsakivuista eilisen illallisen jälkeen, joten lähes tyhjän mahan lisäksi olen valvonut koko yön.

Alkuverryttelyssä saan yhtäkkiä oksennuksen suuhuni ja pysähdyn kuin seinään. Ei helvetti, on ensimmäinen ajatukseni. Olen lentänyt tänne asti ja kohta mennään. Nyt et rupea hölmöilemään. Tuijotan maahan ja yritän hengittää syvään. Keskittyä, vaikka kehoni on rehellisyyden nimissä varoitellut tästä jo viimeiset kuukaudet. Liika on liikaa. Sysään ajatukset syrjään, katson horisonttiin ja siirryn lähtökarsinaan.

Päivä on valjennut ja lähtöön aikaa noin vartti.

Päivä on valjennut ja lähtöön aikaa noin vartti.

Chicagon maraton on yksi World Marathon Majors -osakilpailuista, joten noin 40 000 juoksijan letkaa vetävät maailman huiput. Kaupungin keskustaa kiertelevä reitti on huomattavan tasainen. Ainoa merkittävä mäki tulee juuri ennen loppusuoraa. Se pääsee jopa hieman yllättämään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Arviolta 1,7 miljoonaa kannustajaa sekä tuhannet vapaaehtoiset pitävät kuitenkin huolta, että homma kulkee alusta loppuun.

Tasainen reitti tuo toisaalta myös omat haasteensa, sillä kestävyysjuoksussa mäet ja maaston vaihtelut ovat vain hyvästä. Ne rytmittävät menoa ja tuovat erilaisia ärsykkeitä lihaksille. Chicagossa kaivattuja muutoksia antavat lukuisat jyrkät käännökset, joita maraton sisältää enemmän kuin riittävästi. Luin jostain, että mikäli mutkissa kurvailee ulkokehällä, saattaa huomaamattaan kasvattaa juostua matkaa jopa yli puoli mailia eli reippaasti päälle 800 metriä.

Maratonin lähtö ja maali sijaitsevat kaupungin vihreässä sydämessä, Grant Park -puistossa. Juoksijoista pidetään poikkeuksellisen hyvää huolta, lähtöpaikalta löytyy jopa pukukoppeja vaatteiden vaihtoa varten viime hetken tankkauksista puhumattakaan.

Reittikartta Chicagon Maratonin sivuilta.

Reittikartta lainassa Chicagon Maratonin sivuilta.

Aamu ehtii valjeta kun ensimmäinen lähtöryhmä starttaa hieman seitsemän jälkeen. Kahdeksaan mennessä kaikki juoksijat on lähetetty matkaan. Minulla sujuu suhteellisen hyvin ensimmäiset kymmenen kilometriä, kunnes oikeassa korvassa painava tukoksen kaltainen kipu tuottaa tasapainovaikeuksia. Olen juossut tähän mennessä kahdeksan maratonia ja 12 puolikasta. Musiikki on ollut aina yksi kisojen vahvoista tukijaloista. Nyt kuitenkin kiskaisen kuulokkeet korvistani, sillä tuntuu etten kestä mitään ylimääräistä.

Hämmennyn täysin tästä uudesta äänimaailmasta. Yhtäkkiä kuulen ympärilläni tuhansien jalkojen iskut asfalttiin ja ne tekevät maratonista todellisemman kuin koskaan. Olen poistunut soittolistani suojakuoresta ja etenen paljaana hikisen ihmisvirran keskellä. Kannustajien meteli, kellojen kilinä ja lähimpien kisatovereiden huohotus tunkeutuu solujeni läpi. Oloni on epätodellinen.

Kieltäydyn huomioimasta kehoni merkkejä. Sinnittelen eteenpäin, vaikka nyt myös keuhkoni meinaavat sanoa sopimuksen irti.  Yritän pitää leuan pystyssä, selän suorassa ja rytmittää etenemistäni käsilläni. Koetan muistella kaikkea sitä, mitä olen vuosien saatossa Maratonklubissa oppinut. Ei auta. Puren poskeeni, sillä alkuverryttelyssä kokemani paha olo iskee takaisin kahta kauheammin. Onneksi olemme puisto-osuudella ja sijaintini reitin reunamilla. Anteeksi tästä.

Matkaa on mennyt alle viisitoista kilometriä. On nöyryyttävää pysähtyä keskelle vauhdilla etenevää ihmisvirtaa. Mieleni on täysin eksyksissä. Minua itkettää. Otan pari juoksuaskelta, mutta se on virheliike. Vatsani lienee jo aika tyhjä. Miksi juoksen? Miksi ihmeessä minä juoksen täällä toisella puolen maailmaa. Kiusaan itseäni tahallaan. Yritän hengittää syvään. Rauhoittua. Käteni tärisevät ja korvieni välissä takoo ajatus täydellisestä epäonnistumisesta.

Isossa kuvassa kyse on vain yhdestä juoksukisasta. Mitäpä tuosta, näitähän piisaa. Minun mielessäni kyse on kuitenkin jostain paljon isommasta. Taistelusta päässä jyskyttäviä lannistajia vastaan. Onnistumisesta ja jaksamisesta. Omien rajojen ylittämisestä.

Muistan jostain isäni sisukkuuden. Hän oli ankara kasvattaja, jota sai pienenä pelätä. Tunteita ei perheessämme näytetty, mutta uskon että pohjimmiltaan isäni rakasti lapsiaan. Karjalan evakko kantoi itse isättömänä vastuun omista sisaruksistaan ja äidistään jo hyvin nuorena. Hän rakensi kotitilamme ja loi perheelle elannon tyhjästä. Ei antanut koskaan periksi, vaikka elämä ei ollut helppoa. Vasta sydänkohtaus pysäytti. Lopullisesti. Olin silloin 14.

Juoksen, koska rakastin isääni. Hän ei olisi antanut periksi, joten en minäkään anna. Olen nyt 43 vuotias ja elämässäni on edelleen hetkiä, että haluaisin kaivautua isäni syliin hakemaan voimaa. Nyt enemmän kuin koskaan. Tajuan kuitenkin täällä jossain keskellä pilvenpiirtäjiä, että saan pärjätä yksin eikä auta vaikka ikävöisin silmät päästäni.

Kiire tulee jos meinaa aikarajan puitteissa ehtiä maaliin.

Kiire tulee jos meinaa aikarajan puitteissa ehtiä maaliin.

Puolen välin jälkeen olen kävellyt jo aikamoisen tovin. Pysähtelen välillä ottamaan happea ja hakemaan tukea aidasta, Toivon vielä tässä vaiheessa, että kukaan vapaaehtoisista tai kisajärjestäjän edustajista ei näe touhujani. Minut nimittäin noukittaisiin radalta pois saman tien. Saan edelleen kouristuksia jos yritän juosta. Vatsani on kuitenkin jo täysin tyhjä eli jätän kaupungin omalta osaltani siistiksi.

Jatkan kävellen, vaikka eräs mies yleisön joukosta pomppaa radalle taputtamaan minua selkään ja kannustaa juoksemaan. Kyyneleet nousevat silmiini, näytän peukkua ja otan ihan vain hänen kunniakseen muutaman juoksua muistuttavan askeleen.

Kiitos tuestasi, tuntematon. Olisin niin mielelläni juossut, mutta en yksinkertaisesti enää pysty.

Tuo kohtaaminen tiivistää hyvin Chicagon poikkeuksellisen luonteen. Vierailen täällä ensimmäistä kertaa ja kisavaikeuksista huolimatta kaupunki näyttäytyy pelkästään positiivisesti. Pilvenpiirtäjien keskellä elää huikea määrä ystävällisyyttä ja aitoa välittämistä. Eräs tuttavani on sanonut Chicagon olevan kuin New York, mutta kivempi. Ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa. New York on tietenkin hieno ja mahtava ja mitä kaikkea, mutta chicagolaisten parissa viihtyy ihan eri tavalla. Kaupungin rytmiin on helppo solahtaa ja yksin matkustavana tunnen itseni tervetulleeksi meninpä minne hyvänsä.

Maraton, 42 195 metriä, on pitkä matka. Erityisen pitkä se on silloin kun joutuu kävelemään suurimman osan reitistä. Tämän saan karvaasti kokea kun yritän päästä askel kerrallaan kohti Grant Parkia. Minulla ei nimittäin ole enää muuta vaihtoehtoa, jos aion ylipäätään ylittää maaliviivan.

Kyseenalaistan matkan edetessä aika monta näkökulmaa juoksuun ja juoksukisoihin liittyen. Teen päätöksiä siitä, että jätän koko lajin. Lopetan kisaamisen. Vielä parempi, lopetan liikkumisen ylipäätään. Haaveilen, että joku näkisi viimeinkin tilanteeni ja poistaisi minut kisasta. Saisin vain maata loppuelämäni tiputuksessa jossain hiljaisessa ja viileässä huoneessa.

Olen vaeltanut erämaissa pitkiä matkoja monta kertaa ja parhaimmillaan myös siellä pääsee samaan meditatiiviseen tilaan kuin juostessa. Vaivun kävellessäni ilmeisesti johonkin vastaavaan transsin kaltaiseen kuplaan, sillä aika kuluu ja kilometrit etenevät. Jokin saa minut kuitenkin havahtumaan 20 mailin merkkipaalun kohdalla ja kupla puhkeaa.

Yleisön mölinä tulvii samantien korviini. Aurinko on jo korkealla ja porottaa lämpimästi niskaan. Pyyhin tiehensä mieleni vallanneet ajatukset luovuttamisesta. Pystyn nauttimaan vähän nestettä ja hymyilen kanssakilpailijoille. Tiedän, etten anna periksi. Selviän isäni kunniaksi. Selviän perheeni ja lähimpien ystävieni kunniaksi. Selviän valmentajieni ja juoksukavereideni kunniaksi. Luovuttaminen ei kuulu sukuni perinteisiin. Ja haluan saada sen perhanan ison mitalin.

Ylitän maaliviivan ajassa 5.16. Pillahdan itkuun, josta ei tahdo tulla loppua. Tein sen, mistä olen haaveillut vuosikaudet. World Marathon Majorsin edustaja etsii minut käsiinsä ja taluttaa heidän teltalleen. Chicagon virallisen maratonmitalin lisäksi kaulaani ripustetaan aplodien saattelemana Six Star Finisher -mitali. Kamerat räpsyvät. Olen samalla kertaa onneni kukkuloilla ja romahduksen partaalla.

Kisasta on nyt kulunut noin viikko. Minulla on edelleen hieman ristiriitainen olo kaikesta. Tietenkin olen ylpeä ja iloinen saavutuksesta, mutta juoksun suhteen tuntuu pettyneeltä. Olin lopussa ja minun olisi pitänyt jättää homma kesken. Did Not Finish, DNF, olisi ollut se niin sanotusti oikea teko.

Toiminko siis juoksijana väärin, kun päätin kävellä loppuun asti? Joku voisi olla sitä mieltä, että toimin. Mutta siinä vaiheessa, kun kykenin taas havainnoimaan ympäristöäni näin niin paljon sinnikkyyttä, itsensä ylittämistä ja sisua, että olen itseasiassa aika iloinen saadessani kokea kaiken sen. Jokainen meistä oli juoksija ja toimi juuri niin oikein kuin kykeni. Yleisön kannustus loppuvaiheen juoksijoille on aika hurjaa. Myötäeläminen toisten suoritukselle on käsinkosketeltavan aitoa.

Sitä niin monesti hairahtuu metsästämään vain niitä omia ennätyksiä, että sokaistuu sille olennaisimmalle. Juoksen, koska voin ylittää itseni. Kerta toisensa jälkeen.

Itken ja nauran. Kyyneleistä vuotaa vuosien työ, epäusko, vaikeudet ja onnistumiset.

Itken ja nauran. Valutan kyyneleihini jokaisen tähän mennessä juostun kilometrin, epäuskon hetket ja onnistumisen tuuletukset.

2 Comments

  1. No sepäs meni tunteisiin jo ihan pelkästään raporttia lukiessa :’)

    Nyt Kunnon nollaus ja samalla kunnon nollaus. Sen jälkeen uusia tavoitteita kohti!

    Valenciassa nähdään viimeistään 🙂

    • Tarja

      lokakuu 16, 2016 at 16:06

      Kiitos! Joo, jotain meni tuosta palautumisesta viimeinkin jakeluun. Matalalla profiililla kohti Valenciaa 😀

Vastaa

Your email address will not be published.

*

© 2017 Outdoor option

Theme by Anders NorenUp ↑