Kaupallinen yhteistyö Bikesterin kanssa.
”Pyöräily on monimutkainen ja välinekeskeinen laji, jota on hankala aloittaa. Täynnä mysteerejä! Pelkkä termistö saa minut uupumaan puhumattakaan siitä mitä kaikkea pitää tietää ja osata saadakseen pyöränsä kulkemaan.” Tällaiset ennakkoluulot estivät minua vuosikaudet pyöräilemästä, kunnes kohtalo päätti puuttua peliin.
Kärvistelin muutama vuosi sitten rasitusvamman kourissa enkä pystynyt juoksemaan. Kaltaiselleni kestävyysliikkujalle tämä oli yhtä tuskaa. Pakon edessä päädyin hankkimaan fillarin, jotta sain edes jotain liikuntaa.
Vastoin vahvoja ennakkoluulojani, minusta sukeutuikin keskiverto maantiepyöräilijä. Olen oppinut nauttimaan lajista ja kokemuksen myötä pyöräilyyn liittyvät mysteerit menettivät tehonsa.
Pyöräilyyn ja ulkoilma-aktiviteetteihin erikoistunut Bikester kannusti minua listaamaan ennakkoluulot, jotka olivat estäneet minua tarttumasta pyörää sarvista.
Mikä ihmeen kadenssi?
Kadenssi tarkoittaa polkimien pyöritysnopeutta. Polkupyöräwiki tietää kertoa, että suositus olisi noin 80-110 kierrosta minuutissa.
Miksi tällä on sitten merkitystä? Yksinkertaisesti siksi, että energiaa palaa hukkaan, kun punkee menemään liian isolla vaihteella maastoon nähden. Polkimien pyöritys vaatii enemmän työtä: ylimääräiset ja jopa turhat ponnistelut taas kasvattavat riskiä lihasten rasittumiseen.
Tunnustus: minulla oli pitkään illuusio siitä, että pitää ajaa isolla vaihteella, koska pääsee lujempaa ja se on merkki hyvästä kunnosta.
No ei ole.
Päästyäni muutaman ajokerran jälkeen sinuiksi pyöräni kanssa, tajusin, että vaihteitahan saa olla naksuttelemassa koko ajan ja se on itseasiassa kivaa. Nykyisin tunnen jopa hienoista tyydytystä löytäessäni oikean vaihdeyhdistelmän ja saadessani kadenssin kohdalleen. Siinä tuntee suorastaan lentävänsä.
Kadenssia voi yrittää mitata ihan laskemalla pyörityksiä minuutin ajan, mutta tähän löytyy myös fillariin asennettavia kadenssisensoreita.
Klossit kiinni ja kumoon
Klossit ovat metalliset tai muoviset osat, jotka ruuvataan kiinni pyöräilykengän pohjaan ja ne kiinnittävät kengät lukkopolkimiin.
Klossit liittyvät olennaisesti kadenssiin, sillä kun jalka on kiinni polkimessa niin pyöritykseen osallistuu pelkän etureiden lisäksi myös lonkankoukistaja, takareisi ynnä pakaralihakset. Oikein arvattu: tehot kasvavat ja kadenssia on helpompi pitää yllä.
Tunnustus: pelkäsin lukkopolkimia vuosikaudet ja kävin toistuvasti kiusallisia keskusteluja paljon pyöräilyä harrastavien kanssa siitä, miksi en uskalla käyttää niitä. Pelkkä klossi-sanan mainitseminen sai päähäni nonstoppina kauhuelokuvan, jossa polkimet jäisivät alvariinsa jumiin ja kaatuilisin näyttävästi kaikkien tuhansien rekkojen, ratikoiden ja muiden raskasajoneuvojen alle.
Pelkäsin aivan suotta.
Majailin korona-aikana paljon maaseudulla, jossa on suora pyörätie vailla juurikaan muita kulkijoita. Sen verran minua oli aivopesty kokeilemaan klosseja, että ajatus oli jäänyt kytemään. Niinpä päätin kokeilla turvallisissa olosuhteissa. Harjoittelin ensin kiinnittämällä vain toisen jalkani, kunnes uskalsin lopulta naksauttaa molemmat polkimiin.
Ai jestas, miten kokemukseni pyöräilystä muuttui! Nykyisin vannon lukkopolkimien nimeen, saatan ehkä jopa teettää t-paidan: I ❤️ klossit!
Klosseja löytyy eri tarpeisiin ja joka lähtöön, joten kannattaa konsultoida ammattilaista millä aloittaa.
On pyöräiltävä tuhatta ja sataa
Keskinopeus on yksi hyvä tapa seurata oman kunnon kehittymistä. Vauhti on kuitenkin monen asian summa. Siihen vaikuttavat pyörän ominaisuuksien lisäksi ainakin maaston muodot, pyöräilijän paino, ilmanvastus, sääolosuhteet, ajaako yksin vai ryhmässä sekä alusta, jolla pyöräilee.
Keskinopeus lasketaan jakamalla kuljettu matka siihen käytetyllä ajalla. Mikäli käytössä on sykemittari tai joku kännykkään ladattu urheilusovellus, niin se kertoo keskinopeuden suoraan eikä tarvitse kaivaa helmitaulua esille
Pyöräily on minulle juoksun tukimuoto, joten en juurikaan seuraa keskinopeuttani tai sen kehittymistä. Juoksussa tilanne on tyystin toinen ja dataa tulee tutkittua lenkkien jälkeen hyvinkin tarkkaan.
Tunnustus: olen arka pyöräilijä ja jyrkissä alamäissä mieluummin jopa jarruttelen sen sijaan, että painaisin menemään täysillä. Ryhmässä pyöräily on minulle edelleenkin punainen vaate, pelkään kaatumista liikaa.
Omat keskinopeuteni liikkuvat jossain 18km/h – 25km/h välissä riippuen fiiliksestä ja lenkin tarkoituksesta: kauppareissu, pitkä lenkki vai rento palauttava rullailu.
Vertailun vuoksi todettakoon, että Ranskan ympäriajossa kilpailijoiden keskinopeudet huitelevat siinä 40 km/h.
Mutta kun ne toiset tielläliikkujat…
”Jos rakastaa autoja, vihaa eniten autossaan:
Tie ei ole koskaan tyhjä, vaikka mainoksessa oli.”
Jukka Viikilä, Runoja I-II (Gummerus)
Niinpä.
Kohtasin tänä kesänä taukoaan pitävän retkipyöräilijän Pohjois-Savossa. Mies oli fillaroimassa Saariselältä Porvooseen. Matka oli sujunut mallikkaasti, mutta hän harmitteli kovasti autoilijoita, jotka ohittavat vaarallisen läheltä vaikka tiellä olisi tilaa väistää. Tästä asiasta kuulee valitettavan usein samantyylisiä kommentteja.
Eurooppalainen pyöräilykulttuuri on aivan eri kaliiperia, mihin Suomessa on totuttu. Pyöräily on muualla Euroopassa vahvemmin osa ajoneuvoliikennettä, joten tiellä mahtuvat liikkumaan turvallisesti sekä kaksipyöräiset että nelipyöräiset.
Meillä pyöräilijät suhaavat kevyen liikenteen väylillä ja tämä aiheuttaa väistämättä konflikteja ynnä liikenneraivoa myös pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden välillä.
Tunnustus: kyllä minuakin nyppivät pyöräteille levittäytyneet jalankulkijat. Hyväksyn kuitenkin sen, että kaupungin keskustassa nyt vain on monenlaista liikennettä ja kulkijaa, joten jokaisen velvollisuus on ottaa toiset huomioon, noudattaa sääntöjä sekä säätää nopeus kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi.
Pyöräilijöiden liikennesääntöjä voi kerrata esimerkiksi Pyöräliiton sivuilta.
Lisävarusteet ovat pelkkää painolastia
Pakolliset varusteet pyörässä ovat Liikenneturvan mukaisesti:
- Ainakin yksi tehokas jarrulaite.
- Valkoinen etuheijastin, punainen takaheijastin sekä valkoiset tai ruskeankeltaiset sivuheijastimet (tai heijastavat renkaat).
- Valot pimeän tai hämärän aikaan ajettaessa: valkoinen tai vaaleankeltainen etuvalo ja punainen takavalo. Valot voivat olla myös pyöräilijään tai kypärään kiinnitettyjä.
- Äänimerkinantolaite, esimerkiksi soittokello.
Kaikki muut lisävarusteet ovatkin sitten kiinni siitä, mikä on pyöräilijän suhde lajiin: kaupunkiliikennöintiä, työmatkailua, maastoa, alamäkiajoa, temppuilua, maantiekilpailuja vai jotain ihan muuta.
Omassa pyörässäni oli alunperin pakollisten varusteiden lisäksi ainoastaan takalokari, lukko, pieni satulalaukku ja juomateline.
Minulla ei ole autoa, joten ollessani maaseudulla kauppareissut hoituvat fillarilla. Matkaa on seitsemän kilometriä suuntaansa ja kun riittävän monta kertaa hikoilin ruokareppu selässäni ylämäkiä, alkoi takateline kiinnostamaan. Asennutin sen tänä keväänä ja nyt minulla on siihen passelit sivulaukut sekä tarakkalaukku.
Nälkä myös kasvaa syödessä. Aion tehdä kesälomallani pyöräretkiä pitkin poikin Suomea, joten puhelinteline tulee tarpeeseen. Nyt tämmöinen kehnon suuntavaiston omaava henkilökin ei ihan heti eksy, kun karttasovellus on nenän edessä ja Olet tässä -piste kertoo missä menen.
Mitä enemmän pyöräilen, sitä vahvemmaksi suhteeni lajiin muuttuu. On ollut kiva huomata, miten omat ennakkoluuloni murskautuvat yksi kerrallaan ja nyt jopa haaveilen pidemmästä pyöräretkestä teltan kanssa. Ehkäpä ensi kesänä!
Vastaa