Aloitin säännöllisen meditoinnin viime keväänä ja sillä on ollut myönteinen vaikutus elämänlaatuuni. Keskusteluni zen-opettaja Sangen Salon kanssa auttoi minua ymmärtämään, että suurin taakka löytyy omien korvien välistä ja siitä on lopulta hyvin yksinkertaista päästää irti.

Keskittyminen nykyhetkeen on vaikeaa. Tietoinen keskittyminen vasta vaikeaa onkin.

Istun polvillani ja katson seinää kohdistamatta katsettani varsinaisesti mihinkään. Kehoni olisi tarkoitus olla ryhdikäs, mutta huomaan välillä, miten olen jännittänyt oikeaa etureittäni tai miten hartiani ovat nousseet ylöspäin. Asentoni korjaaminen on pieni liike, mutta se vie kaiken huomioni.

Ohjaaja sanoi aiemmin, että tämä on nyt maailman tärkein harjoitus. Muut asiat olisivat tärkeitä sitten harjoituksen jälkeen.

Harjoituksessa lasken kymmeneen hengitykseni tahdissa. Uloshengityksellä numero yksi, sisäänhengityksellä numero kaksi ja niin edespäin. Kun tulen kymmeneen, aloitan alusta. Jos menen laskuissa sekaisin, aloitan alusta.

Lasken numeroita, mutta mieleni ratkoo samalla asioita, joiden en tiennyt tarvitsevan näin kiireellistä ratkomista.

Keksin, miten saan keittiössäni repsottavan jatkoroikan johdon paremmin seinään kiinni. Ensi viikon ruokalista hahmottuu kovaa kyytiä ja mieleeni nousee ihmisiä, joihin olisi kiva ottaa taas yhteyttä. Samaan aikaan toisaalla hengitän tasaisesti ja lasken kymmeneen.

Olen Helsinki Zen Centerissä johdantokurssilla ja harjoittelen istumameditaatiota, zazenia.

”Zazen on harjoitus, joka ei tule ikinä valmiiksi ja se on koko ajan valmis: istut rennon ryhdikkäästi ja keskityt siihen. Et tee mitään muuta”, sanoo zen-opettaja Sangen Salo.

Sepä ei niin yksinkertaista olekaan, kuten olen jo havainnut.

”Moni toteaa, että tämähän on tylsää, ei kiinnosta, eihän tästä istumisesta ole mitään hyötyä tai en viitsi kokeilla, kun alkaa nukuttamaan.

Me haemme sitä tulevaisuudessa tapahtuvaa järisyttävää jotakin koko ajan ja unohdamme elää. Olemme tyytymättömiä, sillä sitä järisyttävää jotakin ei koskaan tapahdu. Tulevaisuus ei ole tässä.

Ratkaisu olisi lopulta hyvin yksinkertainen. Ainoa paikka, mistä mielenrauha voi löytyä on liian lähellä. Tässä hetkessä.”

”Kaikki oikotiet tai vippaskonstit ovat liian pitkiä tähän hetkeen”, sanoo zen-opettaja Sangen Salo.

Ikuinen kevät

Sangen Salo vertaa nykyhetkeä siihen tunteeseen, kun tajuaa kevään koittaneen.

”Olen joka ainoa kevät yhtä ihmeissäni siitä miltä tuntuu, kun luonto astuu tietyn kynnyksen yli. Kaikki ne tuoksut, lämpötilan muutos ja kasvukausi. Ajattelen, etten muistanut kevään olevan tämmöinen. Niin paljon elävämpi kuin ikinä kuvittelinkaan.

Tämä hetki on kuin ikuinen kevät.

Jos olemme tässä ja nyt, niin tämä hetki on elävämpi kuin osasimme kuvitellakaan.

Tilanne on tavallaan hieman hassu: olemme jo nyt siinä, mihin haluaisimme päästä. Kaikki vippaskonstit, menetelmät tai oikotiet ovat auttamattomasti liian pitkiä.”

Miksi me siis koko ajan tähyilemme jotakin ihmeellistä jossain tulevaisuudessa?

”Neuvottelemme jatkuvasti ehdoista: saanko riittävästi, hyödynkö tästä, asioiden pitää olla näin tai näin ennen kuin olen valmis ja teen vasta sitten, kun olen valmis.

Sitten tuleekin joku korona ja kaikki muuttuu.”

Oletko kiinni tarinassa vai tässä hetkessä?

Olen harjoitellut mindfulnessia jo vuosia. Luin viime keväänä paljon itämaista filosofiaa ja buddhalaisuutta käsitteleviä teoksia ja ne herättivät kiinnostukseni syventää omaa harjoitteluani.

Yksi asia johti toiseen: elin koronaevakossa maaseudulla ja etsin keinoja sopeutua poikkeusoloihin. Pian olinkin keskustelemassa asiasta zen-opettaja Salon kanssa.

”Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja senhän on korona nyt opettanut. Kiinassa oli pieni hassunnäköinen käpyeläin, jolla oli flunssa ja jollain tapaa tilanne päätyi globaaliksi katastrofiksi.”

Pandemia on muistuttanut meitä buddhalaisista opeista: mikään ei ole pysyvää.

”Mikään, mikä on olemassa nyt, ei ole samanlainen sekunnin kuluessa. Esimerkiksi kehossamme jokainen solu vaihtuu seitsemän vuoden aikana. Sellaista hetkeä, joka pysyisi samanlaisena ei vain ole.

Hyvä uutinen on, että jos emme tykkää nykytilanteesta, niin voimme lohduttautua sillä että se kyllä muuttuu.”

Zenissä on siis isossa kuvassa kysymys luopumisesta?

”Kyllä, perustavaa laatua olevasta luopumisesta. Siitä, että olisin jotenkin rajallinen tai erillinen. Mehän istumme pallon päällä, joka kelluu avaruudessa!

Sitä on vaikea ymmärtää, koska tajumme ei riitä käsittämään, miten laaja avaruus on. Ja kuitenkaan emme ole siitä millään tavalla erillisiä.”

Sen sijaan olemme kiinni itse luomassamme tarinassa siitä, kuka tai mikä minä olen.

”Siinä on yleensä tyhmiä juonenkäänteitä: olen ylihyvä, tai ylihuono. Elämme elokuvaa, jossa katsomme enemmän kuvatekstiä kuin itse filmin tapahtumia.

Todellisuutemme on kirkkaampi kuin parhainkaan kuvanlaatu, mutta sen sijaan keskitymme kuvateksteihin ja tappelemme niistä. Mietimme liikaa tai kommentoimme päämme sisällä omaa olemistamme ja reagoimme siihen tuntemalla epäonnistumista, ylimielisyyttä tai surua.

On ihan sama mitä ääni sisällämme puhuu, anna pienen juttelijasi olla mukana. Sehän on lopulta täysin harmiton kapistus, lemmikkieläin.

Riittää, että keskityt vain yhteen asiaan kerrallaan.”

Nautit juuri siitä mistä nautit, sillä eihän meidän oikeasti tarvitse kuljettaa mukanamme tarinaa jostain tyypistä.

Olen meditoinut lähes joka aamu viime keväästä saakka. Aloitin harjoitteluni vartista ja nyt zazenini kestää 25 minuuttia. Keskittymiskykyni on parantunut ja samoin unenlaatuni.

Minusta on levollista ajatella, että tämä on elinikäinen harjoitus. En tule koskaan valmiiksi ja samaan aikaan olen jo täysin valmis. Riittää, että otan nykyhetken vastaan sellaisena kuin se on.

”Pysähtyminen voi olla kivuliasta, mutta kokeilemalla se voi resonoida. Jos käy hyvä tuuri, niin tajuamme mikä mieletön aarrearkku meillä on käsissämme.”

Artikkelin kuvista kiitos Sangen Salolle.

Lue lisää

Poikkeusoloissa turha kiire vaihtui haahuiluun, kaipaukseen ja keskittymiskykyyn

Hiljaiset kilometrit – kuinka rakastuin yksinäisyyteen

Karsin kauppalistaani ja yllätyin seurauksista