On yksi asia, johon voi aina luottaa

Ajattelin lenkilläni muurahaispesää. Mieleeni nousi muisto, miten lapsena tyhmyyksissäni annoin periksi houkutukselle polkaista pesää tai sörkkiä sitä kepillä. Vain nähdäkseni, miten muurahaisten elämä meni hetkessä aivan sekaisin ja syntyi kauhea hässäkkä.

Maailma on tällä hetkellä yksi suuri ja sörkitty muurahaispesä. Yritämme löytää epätoivon vimmalla takaisin tasapainoon ja palata niille tutuille urille, joita ei enää ole. Elää elämäämme uudessa normaalissa tietämättä, mikä se lopulta edes on.

Kaikki tämä kuormittaa mieltä täysin huomaamatta.

Ymmärsin sen omalla kohdallani siinä vaiheessa, kun huomasin miten paljon helpompi minun oli ulkoilmassa hengittää. Olin yksin. Ilman nettiä, kännykkää tai tietokonetta. Ympärilläni vain kevään paljastamaa luontoa: peltoaukeaa, lampia ja metsää jossain horisontissa.

Tajutessani pieniä asioita, tapahtui myös pieni ihme. Sieluuni vaivihkaa kertynyt huoli  pääsi vapauteen.

Kevät paistaa silmiini.
Linnut laulavat
Lumesta vapaa maa tuoksuu.

Ymmärsin kaiken tauhkan keskellä, miten luonnon sykli jatkaa kulkuaan, aivan kuten se on kautta aikojen jatkanut.

Voin luottaa luontoon ja juuri se tekee olostani levollisen.

Elämän kiertokulku voi tuntua jättimäiseltä aikahorisontilta tässä hetkessä, kun kukaan tiedä, miten lopulta tulee käymään. On vain parhaita arvioita tai ennusteita. Faktaa löytyy ainoastaan niistä asioista, jotka ovat tapahtuneet. Tilanne muuttuu päivittäin, hetkellisesti jopa tunnettain.

Epävarmuuden sietäminen on vaikeaa. Se, ettei itse pysty vaikuttamaan kuin hyvin rajalliseen määrään asioita, on vaikeaa.

Media ja sinne loihditut myyvät otsikot luovat maailmasta oman totuutensa. Sitten on olemassa se totuus, jonka kohtaamme omassa lähipiirissä tai näemme kauppareissulla. Lisäksi on vielä oma totuutemme, joka muodostuu korviemme välissä ja sitä ruokkivat pelkomme, toiveemme ja odotuksemme.

Kaikki nämä totuudet kohtaavat jossain.

Matkustaessani viikko sitten junassa, minua pelotti, koska olin nähnyt otsikon, joka kiljui miten Tikkurilasta rynnii kyytiin yskiviä lentomatkustajia. Vaunu pysyi tyhjänä. Koko matkan.

Aivastin kerran, mutta se johtui siitä, että pölyhiukkanen meni nenääni. Olin yksin, joten aivastustani ei ehkä ollut tässä maailmassa olemassa.

Olen miettinyt paljon, mikä meitä tässä hetkessä motivoi: halu auttaa, olla olemassa tässä hetkessä, niin että joku näkee ja hyväksyy, tulla rakastetuksi, pitää toisista huolta.

Ihmiskunta on kaikki mahdolliset rajat ylittävässä murroksessa ja jokainen joutuu tekemään elämässään enemmän valintoja kuin on ehkä koskaan joutunut.

Noudatanko ohjeita vai rikon niitä. Millä perusteella? Miten puhun läheisilleni? Vastaanko jaarittelevan sukulaiseni puheluun? Miten reagoin ystävieni tai työkavereiden vaihteleviin kommentteihin tai paineen paljastamiin luonteenpiirteisiin?

Jokainen meistä kohtaa omat arvonsa silmästä silmään: sanat eivät riitä vaan nyt on myös toimittava niiden mukaisesti. Tehtävä valintoja joka päivä, joka hetki.

Kasvaisiko viisautemme tämän kaiken jälkeen

Opin kuluneen viikon aikana, että akuutissa tilanteessa meillä on yhteinen vihollinen. Jälkipyykki ja -viisaus tulevat vasta sen jälkeen, kun tämä kasvoton virus on taltutettu. On löydettävä keinot selvitä tästä päivästä, mutta samaan aikaan pidettävä mielessä tulevaisuus. Se hetki, kun vihollinen on nujerrettu.

Koko maailmaa ei voi parantaa kertaheitolla, mutta omalla toiminnalla, päivittäisillä valinnoilla on nyt ehkä suurempi merkitys kuin koskaan. Niillä on vaikutusta siihen, miten tässä kaikessa lopulta käy.

Ja lopulta, ajatus, tunne, josta sain kaiken tämän keskellä voimaa.

Luonnon kiertokulku jatkaa tasaisen varmaa etenemistään ja jokainen meistä on osa sitä. Aurinko nousee huomenna ja ylihuomenna. Linnut jatkavat liverrystään ja eipä aikaakaan, kun puissa on silmut ja nurmikko vihertää.

Vielä koittaa se hetki, kun olemme taas vahvemmin ja toivottavasti myös viisaammin läsnä toistemme ja luonnon kanssa.