Huomasin joku aika sitten Facebookin juoksuryhmässä kysymyksen: ”Miten motivoitte itsenne juoksemaan nyt, kun kaikki kisat on siirretty tai peruttu?” Asia jäi vaivaamaan minua. Mitä enemmän sitä mietin, sen yksinkertaisemmaksi vastaus lopulta muuttui. 

Minun piti juosta toukokuun alussa Prahan maraton, mutta tapahtuma on siirretty hamaan tulevaisuuteen. Toden totta, miten motivoin itseni lenkille nyt, kun minulla ei ole selkeää tähtäintä tulevaisuudessa.

Olen pohjimmiltani laiskanpulskea ihminen. Pitäydyn kernaasti mukavuusalueellani ja seuraan mielihalujani napatessani kaupan hyllyltä karkkipussin tai löhötessäni sohvalla tuijottamassa mitäänsanomatonta tv-sarjaa. Laiskan minäni mielihalut kannustavat hyvin harvoin valintoihin, jotka olisivat keholleni hyväksi.

Ensimmäinen kysymys itselleni siis oli, miksi ylipäätään liikun?

Listasin ensitöikseni mielessäni omaa treenihistoriaani. Asennemaailmani muokkaantumista jo silloin, kun osallistuin lapsena maatilamme arkitöihin tai miten nelikymppisenä päädyin vastoin kaikkia todennäköisyyksiä maratoonariksi.

Kunnes tajusin olevani väärillä jäljillä.

Miksi liikun? -kysymys kumpuaa pohjimmiltaan samasta lähteestä, kuin mistä lääkäri ja valmentaja Aki Hintsa puhui kirjassaan Voittamisen anatomia (WSOY, 2015).

Hän esitti valmennettavilleen ensimmäiseksi kysymyksen: Kuka olet?

Suurin osa vastasi kertomalla, mitä he tekivät työkseen.

Se ei vastannut kysymykseen, keitä he olivat.

Mitä ja miten olen joskus treenannut, ollut treenamatta tai miten monta maratonia olen juossut ei lopulta kerro mitään siitä, miksi liikun.

Se, kuka olen ja miten suhtaudun liikkumiseen juuri nyt, sen sijaan kertoo.

Miksi liikun?

Haluan pitää kehoni terveenä ja toimintakykyisenä. Haluan kokea uudestaan ja uudestaan sen tunteen, että lihakseni toimivat ja kehoni voimantuotto on kunnossa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluan huolehtia tästä tomumajasta, jossa asun.

Siihen liittyy yhtä paljon niin meditointi kuin kolmen tunnin juoksulenkit.

Minulla kesti lähes neljä vuotta tajuta tämä. Niin kauan olen harrastanut astangajoogaa Fatima Witickin ohjauksessa. Neljän vuoden ajan olen lähes viikoittain kuunnellut, miten hän toistaa eri sanoin ja eri tavoin jokaisella tunnilla samaa perusasiaa. En tee monimutkaisilla jooga-asanoilla yhtään mitään, mutta teen paljonkin sillä, että opin hallitsemaan kehoani ja elämään tasapainossa sen kanssa.

Perusviesti on hyvin yksinkertainen. Kyse ei ole siitä että olisin jotenkin poikkeuksellisen vajaa-älyinen ja minulla on siksi kestänyt näin kauan tajuta asia.

Kyse on siitä, että ajatus muuttui käytännön teoiksi.

Olen oppinut vähän kerrassaan, miten treenaan viisaammin ja miten kuuntelen kehoani niin, että haastan sitä tavalla, joka kehittää eikä kuluta.

Työ on päivittäistä. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin, mutta työ on silti päivittäistä.

Ystäväni kysyi kerran, kun näki minun venyttelevän aamukahvini lomassa, että etkös sinä ole jo notkea, kun venyttelet säännöllisesti muutenkin? En. En todellakaan ole notkea vaan keho edellyttää toimiakseen liikettä koko ajan.

Olen määritellyt liikkumisen merkityksen itselleni uudelleen ja uudelleen. Yhden sanan taakse kätkeytyy paljon tärkeitä asioita.

Minulle on pienien muutosten kautta valjennut,että viisaassa treenamisessa on kyse paljon muustakin kuin siitä, että käyn 5-6 päivänä viikossa vetämässä ohjelman mukaisen harjoituksen.

Yksittäisellä harjoituksella on tietenkin merkitystä. Sen lisäksi on paljon muuta, mitä voin ja mitä minun pitää tehdä pitääkseni kehoni toimintakykyisenä: voidakseni kohta 47 vuoden iässä noudattaa juoksuohjelmaani ja osallistua jatkossakin maratoneille.

Olen liikkeessä koko ajan

Nousen tietokoneeni ääreltä seisomaan tehdäkseni kyykkäyksiä. Keskityn niihin, jotta jalkani linjaukset ovat oikein ja kyykyistä on jotain hyötyä, enkä vain suorita ja rojahtele ylös alas.

Kävelessäni täyttämään kahvikuppini nostan matkalla käteni ylös. Venytän niitä niin, että tunnen sen kyljissäni. Nostan hartiat korviin. Taivutan niskaani taaksepäin. Venytän lonkkiani. Pyöritän käsiäni. Kipristelen varpaitani tai jumppaan portaissa pohkeitani.

Olennaisin oivallus oli minulla se, että keholleni eivät riitä ne yksittäiset harjoitukset vaan asujaimistoni tarvitsee liikettä koko ajan. Mitä enemmän opin sitä kuuntelemaan, sitä enemmän minulle tulee tarve liikkua.

Tässä tullaan sitten alkuperäiseen kysymykseen: mikä minut motivoi liikkumaan?

Juuri edellä mainitut asiat sillä painotuksella, että pohdin niitä tietoisesti tai tiedostamattani koko ajan. Liike on osa arkeani, eikä se vaadi kahden tunnin hapokkaita treenejä toteutuakseen.

Tämä asenteen muutos on asia, jonka voi aloittaa heti.

Lukiessasi tätä, onko ryhtisi lysähtänyt, kun pääsi painuu kohti kännykän tai tietokoneen näyttöä? Pyöräytä nyt hartioitasi muutaman kerran taaksepäin ja kuulostele, miltä se kehossasi tuntuu. Toista tämä hetken perästä. Uudestaan ja uudestaan.

Motivointiin ei ole olemassa oikoteitä tai self-help-vippaskonsteja. Siihen riittää lopulta vain yksi, hyvin yksinkertainen oivallus.

Saadaksesi asioita aikaiseksi, olet niistä itse vastuussa.

Sinä olet se, joka solmit ne lenkkarit jalkaan ja lähdet juoksemaan tai teet ne muutamat punnerrukset olohuoneen matolla tai pyörität hartioitasi taaksepäin.

Tänään, huomenna, ylihuomenna ja kaikkina muinakin päivinä.

Lue lisää

Pysähtyminen vahvisti suhdettani juoksuun

Maailman helpoin konsti tiputtaa sisäinen suorittaja pois kyydistä

Juoksun ydin pysyy samana, olitpa huipputasolla tai harrastaja