Treeniviikkoni huipentava rituaali tapahtuu yleensä sunnuntaisin, jolloin juoksen monien muiden lajitovereideni tavoin pitkän lenkin eli pitkiksen. Tämä tunteja nielevä suoritus voi ulkopuolisesta näyttää siltä, kuin… no, juoksisin monta kilometriä, mutta totuus on, että pinnan alla piilee paljon muutakin.
Olen maratoonari, joten pitkä lenkki on yksi tärkeimmistä harjoituksistani. Treeniviikostani riippuen puhun siis noin 20-26 kilometrin juoksusta. Tavoitteeni on päästä siihen kuntoon, että liikkuisin kolmenkympin molemmin puolin, mutta se on toinen tarina se.
Viikoittainen noin 2-3 tunnin yhtäjaksoinen treeni kasvattaa kehoni kestävyyttä ja koulii mieltäni pitkäkestoiseen rasitukseen. Konkreettiset hyödyt tulevat esille viimeistään siinä vaiheessa, kun maratonilla on jäljellä “enää” kolmetoista kilometriä.
Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että pitkä lenkki on välillä myös yhtä piinaa. Se vie aikaa, kuluttaa tolkuttomasti energiaa, synnyttää lihaskipuja ja jos tankkaus menee myttyyn, niin saa aikaan typeriä sivuvaikutuksia, kuten uupumusta.
Voi tietysti hyvällä syyllä kysyä, että miksi niitä oikein juoksen?
Siksi, että voin seuraavalla viikolla tehdä homman uudestaan ja pidentää lenkkiä entisestään.
Olen havainnut, että suhtauduinpa pitkikseen miten hyvänsä, tapahtuma tuntuu kerta toisensa jälkeen toistavan samanlaista kaavaa.
Ennen lenkkiä: toimin ennen kuin ajattelen
Harjoituksesta riippumatta vaativin osuus on aloittaminen.
Olen oppinut, että paras tapa päästä lenkille on olla ajattelematta asiaa. Annan kehoni toimia autopilotilla. Puen juoksukamat päälleni, käyn vessassa, pakkaan tarvittavia asioita, teen alkulämmittelyjä, syön jotain kevyttä ja helposti sulavaa sekä latkin vettä.
En ajattele tekemisiäni, koska muuten mieleni alkaisi kikkailemaan ohjaksissa ja huomaisin surffaavani netissä kolmatta tuntia jotain “todella mielenkiintoista” tai ottaisin sohvalla tuumaustauon vain herätäkseni kuuppa sekaisin myöhään iltapäivällä.
Pitkän lenkin valmistelut alkavat todellisuudessa jo edellisenä päivänä. Pidän juoksusta lepopäivän, vaikka lenkkijalkaani vipattaisi miten paljon hyvänsä. Huijaan itseäni tekemällä jotain muuta, nykyisin pilatesta ja astangajoogaa. Mätän myös hiilareita, juon paljon vettä sekä menen ajoissa koisaamaan.
21 minuutin sääntö
Olipa juoksutreenini pituus, tavoite tai tarkoitus mikä hyvänsä, ensimmäiset 21 minuuttia ovat yleensä aivan persiistä.
Olen tietenkin iloinen, että a) pääsin ovesta ulos b) minun on mahdollista treenata, enkä ole esimerkiksi kipeänä ja c) olen ylipäätään raittiissa ulkoilmassa.
Siitä huolimatta jalkani painavat, sykkeeni poukkoilevat miten sattuu ja vältän kaikin keinoin ajattelemasta jäljellä olevaa matkaa.
Kestää aikansa — 21 minuuttia — että saan mielen ja kehon yhteispelin sujumaan. Pääsen siis siihen tilaan, että ymmärrän juoksevani: kroppani on lämmin ja herännyt, mieleni on tässä hetkessä ja juoksu alkaa tuntua juoksulta.
Ensimmäinen kolmannes: elämä kantaa ja kaikki tuntuu onnistuvan
Tässä vaiheessa, kun kelloni näyttää yli 21 minuuttia, kaikki sujuu kuin leikiten.
Räknäilen juostua matkaa suhteessa jäljellä olevaan. Mietin kilometrivauhteja, vertaan niitä aiempiin lenkkeihin ja flirttailen ajatuksella miltä tuntuisikaan olla nyt maratonilla.
Analysoin myös lähiajan harjoitteluhistoriaani: mitä olen syönyt kuluneen viikon aikana, miten olen nukkunut, onko töissä ollut stressiä, sujuuko meditointi vai onko ruutuaika sekoittanut mieltäni.
Muodostan käsitystä asioista, jotka ovat tukeneet harjoitteluani ja asioista, jotka ovat olleet sitä vastaan. Joko omia valintojani tai sitten yllätystekijöitä. Analysoin onnistumisia ja oppeja voidakseni ammentaa niistä tulevaisuudessa.
Juoksu tuntuu kehossa hyvältä ja heittäydyn mielelläni siihen illuusioon, että tämä fiilis kantaa läpi treenin.
Toinen kolmannes: ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu
Lähestyn puolenvälin krouvia, jolla on iso henkinen merkitys kokonaisuuden kannalta. Elämäni suureksi kysymykseksi muotoutuu, onko matkaa jäljellä enemmän vai vähemmän kuin se, mitä olen jo juossut. Olen pisteessä, jossa treeni on muuttunut treeniksi ja oma todellinen kuntoni pääsee koetukselle.
Ajatukseni alkavat olla yksioikoisia ja niiden taso laskee. Keskityn lauseeseen kerrallaan. Jos mieleen hiipii jotain ikävää, sen karkottaminen on hankalaa. Kuin huitoisi kesähelteellä sinnikästä kärpästä kauemmas. Vauhdinnostolla sitä ei pysty tekemään, koska ymmärrän erittäin hyvin mitä hetkellinen kiihdytys tarkoittaisi kokonaismatkan sujumisen kannalta: ei mitään hyvää.
Lihaksiini hiipii väsymystä ja virheeni juoksuasennossa muistuttavat olemassaolostaan eri puolilla kehoani. Minussa riittää vielä virtaa tekemään korjausliikkeitä, mutta mitä kauemmas puoliväli on jäänyt, sitä useammin joudun itseäni tästä muistuttamaan. Käytännössä koko ajan. Se ärsyttää.
Luin asiantuntija-artikkelin tästä ilmeisesti melko yleisestä treenin toisen kolmanneksen loppuvaiheen epätoivosta. Vinkkejä sen voittamiseen olivat esimerkiksi, että ajattelisi kaikkea sitä, mistä on luopunut päästäkseen näin pitkälle, kuten vaikka pizza- ja kaljailtaa kavereiden kanssa tai yötä myöten kestävää Netflix-sarjamaratonia jättimäisen herkkusäkin kanssa.
Toinen vaihtoehto olisi miettiä asioita, joista on kiitollinen voidakseen olla juuri nyt, juuri tässä.
Jomottavien lihastensa kanssa vastatuulessa keskellä ei mitään.
En ole vielä testannut kumpaakaan kikkaa tositilanteessa.
Teen toki jatkuvasti valintoja, mutta ne perustuvat yritykseen ja erehdykseen enkä tunne silloin varsinaisesti luopuvani mistään. Mitä vanhemmaksi elän, sitä paremmin osaan keskittyä hyvää oloa tuottaviin asioihin ja jättää tekemättä juttuja, joiden vaikutus on verrattavissa housuihinsa pissaamiseen pakkasella.
Toim huom. en ole kokeillut jälkimmäistä ja kavereille tiedoksi: pizza- ja kaljaillan järjestäminen näin poikkeustilassa olisi melkoinen ylellisyys!
Kolmas kolmannes: mielen autiomaa
Viimeisellä kolmanneksella tulee hetki, jolloin keskityn ainoastaan yksittäisiin askeliini. Tai no, en edes keskity vaan seuraan niitä. Jos yritän ajatella jotain, vaikkapa laskutoimitusta, käyn päässäni kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:
Kysymys: Olet juossut 26 kilometrin lenkistä nyt 21 kilometriä. Paljonko on jäljellä?
Vastaus: …
Pääni on tyhjä. Sisällötön. Autio.
Jäljellä on ainoastaan pieniä kiintopisteitä, jotka symboloivat etenemistäni. Tuo korkea puu edessä olevassa mutkassa. Sähköpylväiden väli. Punainen postilaatikko. Juuri muuta en oikeastaan ympäristöstä havainnoi.
Lihaksiin satunnaisesti hiipunut kipu tuntuu jokaisella iskulla. Juostuja kilometrejä ei ole ja jäljellä olevalla matkalla ei varsinaisesti ole merkitystä.
Olen päässyt pitkän lenkin parhaaseen vaiheeseen.
Illuusiot, kullanhohtoiset mielikuvat ja turhat luulot ovat karisseet.
Tajuan, että päähäni oli taas kerran kinostunut yhtä sun toista oletusta: tiedän mitä teen, osaan tämän homman tai tiedostan kehitykseni.
Ehkä näin ja toivottavasti olen matkan varrella jotain oppinut, mutta juuri nyt, juuri tällä hetkellä ymmärrän, etten oikeastaan tiedä mistään mitään. Opettelen elämää, itseäni sekä treenamista ja SE. ON. M.A.H.T.A.V.A.A.
Loppurysäys: enää tarvitsee muistaa yksi asia
Viimeinen kilometri olisi juoksukisassa paikka, jolloin otan kaikki mehut kropastani irti. Treenissä tämä hetki on taiteilua luovuttamisen ja sinnittelyn välillä.
Määränpääni on lähes käden ulottuvilla. Siinä vaiheessa, kun myönnän sen itselleni, olen luovuttanut. Tunnen sen siitä, miten juoksuasentoni rippeet romahtavat. Siksi suuntaan loputkin voimani siihen, että sinnittelen vielä viimeisetkin metrit.
Luovun treenistä vasta sitten, kun aukaisen kotioven ja sammutan sykemittarin. Olen hetkellisesti perillä.
On tosin vielä yksi asia, johon joudun kiinnittämään nyt erityistä huomiota: etten missään nimessä, missään olosuhteissa, millään verukkeella istu alas. En aukaisemaan kengännauhoja, tutkimaan harjoitusdataa tai odottamaan, että ruokani lämpiää.
Pitkän lenkin jälkeen on olemassa yksi sääntö: kaikki välitön toiminta tulee suorittaa seisaaltaan.
Jos et usko tai perusteet jäävät hämäräksi, niin kokeile ihmeessä. Omalla vastuulla.
Artikkelin kuvat ovat Karoliina Helosuon käsialaa.
Vastaa