Tämä kisa tuli tarpeeseen

Elämässä tarvitsee onnistumisia. En muistanutkaan miten iso henkinen vaikutus niillä on. Etenkin silloin, kun on pitkään tahkonnut samaa ympyrää pääsemättä eteenpäin.

Juoksu on minulle erittäin rakas harrastus – elämäntapa – ja jos sillä rintamalla ei kaikki mene ihan putkeen, niin vaikutukset ulottuvat laajemmalle kuin heti osaisi arvata. Kunnes tulee se yksi kisa, jossa oma suoritus on komein pitkään aikaan. Henkinen tulppa irtoaa, ryhti suoristuu ja maailman näkee taas täynnä mahdollisuuksia. Minulle kävi näin viime sunnuntaina Valenciassa.

Onnistumisia on kiva pohtia. Päästäkseni siihen, on ensin avattava hieman taustoja, sillä haluan itsekin ymmärtää miksi tästä tuli niin merkityksellinen juoksu.

Normilenkeillä tai yhteistreeneissä minulla on jo pitkään ollut sellainen tunne, että kaikki ei ole kohdallaan. Ei vaan kulje. Olen edennyt kuin hyllyvällä suolla, jota piisaa ympärilläni silmänkantamattomiin. Ei auta vaikka kuinka pinnistelisin. Kisoissa ajat ovat huonontuneet kerta toisensa jälkeen, huipennuksena Chicagon maraton lokakuun alussa. On ollut todella vaikea hyväksyä asiaa, koska omassa päässäni olen ollut edelleen se sama maratoonari, joka juoksi Lontoossa puolitoista vuotta sitten oman ennätyksensä, 3.41.

Tasotesti tämmöisessä tilanteessa on vähän kuin hammaslääkärikäynti vihlovan hampaan kanssa. Asia on pakko selvittää, koska se vaivaa koko ajan. Sittenpähän tietää onko reikä kevyesti paikattavissa vai joutuuko juurihoitoon. Pelkäsin mitä testistä paljastuu, mutta menin silti. Tulokset vetivät hiljaiseksi, sillä suorituskykyni oli laskenut kaikilla sykealueilla. Tosiasia oli nyt pöydällä ja enää ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää ymmärtää mitä on tapahtunut ja opetella hyväksymään tilanne. 

Peruskuntoni huonontumisen syy oli loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen. Olen juossut vuoden sisällä neljä maratonia, eikä minulla ole ollut niiden välissä riittävästi aikaa palautua. 42 195 metrin juokseminen on keholle kova suoritus ja sellaisen jälkeen kunto väistämättä romahtaa, ennen kuin lähtee taas levon ja maltillisen peruskuntotreenin avulla uuteen nousuun. Kisojen välissä oli yleensä vain muutama kuukausi ja sekin meni sairastellessa sekä hermoillessa tulevaa. Elimistöni huomio keskittyi paranemiseen, ei palautumiseen. 

Sitä niin mielellään haluaisi pitää kaiken itsellään: nousujohteisen kunnon ja aina paranevat kisatulokset. Näinhän elämä ei tietenkään mene. Saavutin tänä vuonna unelmani World Marathon Majorsien Six Star Finisher -tittelistä. Kolikon kääntöpuolena, unelman hintana, jouduin tasotestin jälkeen palaamaan treeneissä perusasioiden äärelle. Tuntui jopa hieman nöyryyttävältä kävellä peruskestävyyslenkeillä, jotta sain pidettyä sykkeet tarpeeksi matalalla.  Välillä olisi tehnyt mieli huutaa voimattomasta raivosta, kun mieli ei halunnut millään ymmärtää taantumista. Askel ja lenkki kerrallaan rakensin kuitenkin pohjakuntoa uudestaan ja opettelin hyväksymään nykytilanteen. 

Tällä taustalla lähdin Runner’s High:n perinteiselle syysretkelle, joka suuntautui tänä vuonna Espanjan Valenciaan. Suurin osa lähes kolmenkymmenen juoksijan seurueestamme paineli maratonin, mutta minä valitsin kisamatkaksi kymmenen kilometriä. Odotukset oman suorituksen suhteen olivat edellä mainituista syistä Fun run -luokkaa eli ei mitään painetta ajasta. Rehellisyyden nimissä se myös tuntui aika vapauttavalta. Etenkin kun tarkkaili juoksukavereiden kisahermoilua ja asiaan kuuluvia tunnemyrskyjä.

Maratonin ja kympin lähtö tapahtui samanaikaisesti kisa-aamun valjettua. Sää oli lähes täydellinen: +15 ja aiempina päivinä paahtanut aurinko oli jättäytynyt kohteliaasti pilviverhon taakse. Lisäksi tiedossa oli tasainen ja leveä baana, jota pitkin mahtui hyvin rallattelemaan.

Maalissa en ollut uskoa silmiäni. Kisan viralliseksi nettoajaksi kirjattiin osaltani 47.57, joka on toiseksi paras kympin juoksuni ikinä. Oma ennätys jäi reilun puolen minuutin päähän, mutta se ei haitannut tällä kertaa tippaakaan. Pisteenä iin päällä toimi maalisuora, joka oli kaunein näkemistäni – catwalk veden keskellä.

Yhdellä pienellä onnistumisella oli mielialaani uskomaton vaikutus. Usko omaan tekemiseen palautui kuin taikaiskusta. Kävelyjyystäminen näyttäytyi uudessa valossa ja siitä tuli tekemisen perusta, johtotähti. Tuntui, että henkinen kivireki, jota olen treeneissä raahannut perässäni, hellitti vihdoinkin otteestaan.

Valencian juoksu on pyörinyt päässäni pitkin kulunutta viikkoa ja mieleeni on noussut nämä kolme asiaa, joiden avulla sain tehot irti.

1. Olin vapaa aikatavoitteista. Ainahan sitä ennen kisaa jaarittelee kysyttäessä niitä näitä omasta tavoitteesta ja pyöristelee kulmia. Sen oikean tavoitteen, joskus jopa haaveen, sanominen ääneen tekee asiasta eri tavalla totta ja tuo näkyville myös riskin epäonnistua. Tällä kertaa minulla ei aidosti ollut mitään stressiä ajasta, sillä aika teki tehtävänsä ja olin viimein kyennyt hyväksymään tasotestin faktat suorituskykyni laskusta. World Marathon Majors -saavutuksen jälkeen myös mieli oli höyhenenkevyt, kun ei enää tarvinnut jännittää tulevaa maratonia jollain vieraalla mantereella.

2. Käskin itseni juosta hitaasti ensimmäiset kilometrit. Tämän kullanarvoisen neuvon kuulin kisa-aamuna kestävyysjuoksija Nina Chydeniukselta ja lupasin hänelle kokeilla sitä. Yksinkertainen vinkki, mutta kertakaikkisen tehokas. Normaalisti nimittäin järki ja kisanumero eivät mahdu samaan kehoon ja kaikki pyhät pohdinnat maltillisesta alusta katoavat taivaan tuuliin siinä vaiheessa kun starttipistooli pamahtaa. Itsensä käskeminen oli kuitenkin eri juttu kuin järjen huhuilu ja se teki tehtävänsä. Kaiken huippuna onnistuin myös juoksemaan elämäni ensimmäisen negative splitin eli juoksemaan jälkimmäiset viisi kilometriä nopeammin kuin ensimmäiset.

3. Kuuntelin omaa kehoani. Seuraan kisoissa lähes pakonomaisesti kilometrivauhtiani. Nyt loin Suuntoon vain pari vilkaisua aivan alkumetreillä ja sitten, jostain syystä, päätin unohtaa koko kellon. Ajattelin, että painelen kerrankin fiilispohjalta. Jossain puolen välin paikkeilla mieleeni juolahti Maratonklubin valmentaja Carita Riutan kommentti: ”Kisoissa tuntuu pahalta. Se vaan kuuluu asiaan”. Selvä homma, mietin, annetaanpas sitten tuntua pahalta ja katsotaan miten käy. Pääsin rohkeasti epämukavuusalueelle, koska annoin itselleni luvan mennä sinne.

Kuten alussa mainitsin, menestys juoksukisoissa ulottaa vaikutuksensa myös muuhun elämään. Marraskuun harmaus ei ole tuntunut enää yhtään niin raskaalta mitä se oli vielä viime viikolla. Yksi nappisuoritus kymmenen kilometrin kisassa saa olon tuntumaan pitkän aikaa siltä, että elämä kantaa ja kaikki tuntuu onnistuvan. Mieli on hämmästyttävä kapistus.