Max Porterin esikoisromaani Surulla on sulkapeite (suom. Irmeli Ruuska, Gummerus 2018) havahdutti minut ajattelemaan, miten armoton, pelottava ja raaka tunne suru on. Ja miten siinä ja rakkaudessa on kuitenkin niin paljon samaa.
Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän tulee antaneeksi tilaa myös surulle. Sen ymmärtää vasta siinä vaiheessa, kun on menettänyt jotain itselleen todella läheistä. Näin kävi Max Porterin kirjan päähenkilöille.
Lontoolaiskodissa asuu isä ja hänen kaksi pientä poikaansa. Perheen äiti on juuri kuollut tapaturmaisesti. Kaikki ovat hämillään, eivätkä osaa auttaa itseään eikä toisiaan. Ystävät hössöttävät ympärillä ja kukin heistä yrittää parhaansa mukaan tehdä perheenjäsenten oloa paremmaksi. Tässä kuitenkaan onnistumatta.
Suru helpottaa vain suremalla. Se on vaikeaa ja tunnetta haluaa vältellä viimeiseen asti. Ennen pitkää sen kanssa joutuu kuitenkin kasvokkain. Tämän huomaavat myös isä ja pojat siinä vaiheessa, kun suru tepastelee heidän arkeensa sisälle variksen hahmossa.
Varis käyttäytyy täysin miten itse haluaa. On häpeilemätön ja ronski. Sotkee paikat. Tunkee nokkansa sinne, minne ei kuuluisi. Säikyttelee talon asukkaita ja elää kuin omistaisi koko paikan. Toimii siis juuri kuten suru toimii. Hallitsemattomasti.
”Olipa kerran kaksi poikaa, jotka muistivat tahallaan väärin asioita isästä. Se helpotti oloa silloin kun he unohtivat asioita äidistä.
Tasaamista ja vaihtokauppaa, niitä pienessä perheessä riitti.
Toinen poika näki unta, että oli murhannut äitinsä. Hän tarkisti, ettei se ollut totta, ja työnsi sitten isän perimän arvokkaan hopeisen tarjoilulusikan roskikseen. Sitä kaivattiin. Hänen olonsa helpotti.
Toinen poika hukkasi kallisarvoisen eväsrasiaviestin äidiltä, siinä luki ”onnea matkaan”. Hän itki yksin huoneessaan ja heitti sitten leluautolla isän kehystettyä Coltrane-julistetta. Se meni rikki. Hänen olonsa helpotti. Isä lakaisi kiltisti lasinsirpaleet ja ymmärsi.
Rangaistuksia ja ennakointia, niitä pienessä perheessä riitti.”
Olin pitkän aikaa ihmeissäni kirjan jälkeen, enkä oikein osannut pukea sanoiksi mitä siitä ajattelisin.
Surulla on sulkapeite oli romaani, mutta se oli myös runoutta tai näytelmää. Aihetta käsiteltiin isän, poikien ja variksen näkökulmista. Tuntui siltä, kuin välähdyksenomaisissa kohtauksissa olisi sanottu kaikki ja samaan aikaan jätetty sanomatta. Kieli ja ilmaisut olivat epätavallisia.
Lukijan vastuulle annettiin paljon.
Vasta monta viikkoa myöhemmin oikeastaan tajusin, miten hieno metafora surulle kirjan varis olikaan. Se auttoi minua ymmärtämään ilmeisen tosiasian, että menetyksen kohdatessa tunteitaan on turha pelätä.
Lukuvuosi 2018
Tartuin Popsugarin haasteeseen, jossa lukupinoni valikoituu alla olevan listauksen perusteella. Tähän mennessä raksi on tullut seuraaviin kohtiin.
Kirjasarjan seuraava osa
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen, Sakset tyynyn alla
Kirja surusta
Max Porter, Surulla on sulkapeite
Kirja aikamatkailusta
David Mitchell, Luukellot
Kirja, joka sijoittuu merelle
Morten Strøksnes, Merikirja
Kirja, jonka nimessä on eläin
Linda Olsson, Kun mustarastas laulaa
Kirja, jonka olen lainannut tai saanut lahjaksi
Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Kirja urheilusta
Joonas Laurila, Juoksijan järki
Kirja, joka on julkaistu vuonna 2018
Olli Jalonen, Taivaanpallo
Kirja, jonka nimi on yksi sana (Valintani Popsugarin lukuhaasteesta 2015)
Erik Bertrand Larssen, Vahva
Vastaa