”Odottakaas nyt vielä hetki”, hihkaisi Juoksijan sielu -joukkueemme kapteeni Minttu, kun hoputin kisajännityksessä tiimiämme kohti lähtöaluetta. Hän kollasi kamojaan ja levitti virnuillen esille kannustajien tarvikevaraston. Hermoiluni vaihtui hillittömäksi nauruksi, kun eteeni nousi kymmenkunta kylttiä täynnä toinen toistaan osuvampia sloganeita.
Kustantajani Bazar organisoi kirjani Juoksijan sielu -nimikkojoukkueen kohti Helsinki City Runia. Tiimiimme kuului ensikertalaisia sekä enemmän tai vähemmän juosseita konkareita. Yhdistävänä tekijänä toimi työskentely kirjallisuuden parissa.
Tapasimme pitkin kevättä, juoksimme yhdessä Cooperin testin sekä vaihdoimme treenikokemuksia yhteisessä chattiryhmässämme.
Joukkueemme voima konkretisoitui kuitenkin toden teolla vasta siinä vaiheessa, kun saavuimme kisapaikalle kirkkaan oransseissa kisapaidoissa. Me suoritusta jännäävät juoksijat sekä koko Bazarin henkilökunta. Silmiini kihosivat onnen kyyneleet, kun näin millä energialla kustantajani panosti tapahtumaan.
Ehdin itse treenata kisaa varten vain noin pari kuukautta yli puolen vuoden juoksutauon jälkeen. Vauhtikestävyyslenkkieni perusteella odotukseni omasta suorituksesta eivät olleet korkealla. Minua suoraan sanottuna jännitti pääsisinkö edes alta kahden tunnin. Etenkin, kun päivästä oli tulossa todella lämmin.
Matkustaessani kotoa kisapaikalle sain lisäksi päähäni tehdä ihmiskokeen. Jos kerta en ole tavoittelemassa ennätystäni, voisin rikkoa totuttuja rutiinejani ja juosta elämäni ensimmäisen kisan ilman musiikkia.
Minulla on nimittäin ollut tapana uppoutua aina omaan kuplaani korvissa soivan räimeen avulla. Niinpä halusin testata, miltä tuntuisi valjastaa kaikki aistini kisakokemukselle ja olla aidosti osa juoksijoiden virtaa. Sekä tietenkin nähdä, mitä moinen tekisi omalle suoritukselleni.
”Oho”, vastasi mieheni minulle hämmästyneenä, kun kerroin hänelle testistäni. Musiikki kun on ollut merkittävä osa meidän molempien kisarutiineja ja siitä poikkeaminen ei ole käynyt edes mielessä aikaisemmin. Uskon, että päätöstäni edesauttoivat ne muutamat pitkät lenkit, joita olen kevään aikana tehnyt ilman musiikkia tai äänikirjoja.
Lähdin liikkeelle ensimmäisestä lähtöryhmästä. Helsingin pormestari Jan Vapaavuori valotti meille ennen starttia muutaman tiukan faktan kisaan liittyen. Muun muassa sen, että me osallistujat olimme juosseet treenilenkkejä tämän vuoden aikana yhteensä 500 000 kilometriä ennen tapahtumaa. Kunnioitettava kokonaismäärä, joka olisi jäänyt kuulematta jos olisin luukuttanut normaaliin tapaan musiikkia luureistani.
Mitä pidemmälle matka eteni, sen iloisemmaksi tulin ihmiskokeestani. Olin huomattavasti paremmin läsnä koko kisan ajan. Pystyin kuuntelemaan kehoani ja keskittymään omaan suoritukseeni tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Juostessani Kuusisaaren, Lehtisaaren ja Lauttasaaren siltoja mietin mielessäni, että olen musiikin avulla halunnut häivyttää omia pelkojani kisojen suhteen. Jos kuulen oman tai kisakaverini huohotuksen, alan huolestua etten enää jaksa tätä vauhtia. Sama tunne pätee askelten ääneen tai siihen, että joudun kuuntelemaan omia ajatuksiani tai kehoani, kun ei muutakaan ole tarjolla.
Olen ilmeisesti halunnut hukuttaa musiikin alle kaiken mahdollisen.
Minua nauratti nämä pohdinnat, kun tajusin, miten tiukasti olen ollut omien rutiinieni vanki. Olin kuitenkin ylpeä itsestäni, että uskalsin rikkoa piintyneitä käsityksiäni, sillä se kannatti.
Opin nimittäin matkan aikana, että musiikki on syönyt juoksuni taloudellisuutta. Nyt, kun minulla ei ollut muita häiriötekijöitä, niin uskalsin kohdata itseni kisatilanteessa juuri sellaisena kuin olin. Ohjasin ajatukseni aina siihen kohti kehoa, mikä kulloinkin tarvitsi keskittymistä. Pään asento, hartiat, keskikeho tai ponnistusvoima. Kaikki ne saivat yksi kerrallaan täyden huomioni.
Yllättävää kyllä, tämä auttoi jaksamaan ja uskon, että keskittyminen myös paransi juoksutekniikkaani – ainakin millin ja se on pitkällä matkalla paljon se.
Lisäksi tajusin vielä konkreettisemmin, mitä kannustus merkitsee ja miten paljon siitä saa lisäenergiaa. On aivan eri asia kuulla huudettavan omaa nimeään kuin vain nähdä suutaan aukovia ihmisiä ja päätellä mitä he sanovat.
Myönnän myös, että minusta oli hauskaa kuunnella kanssajuoksijoiden juttuja. Mieleeni jäi etenkin takanani tuleva naisporukka, joka analysoi ystäväpiirinsä edesottamuksia aika kärkevin sanankääntein. Oli sanomattakin selvää, että analysoinnin kohteet eivät olleet juoksemassa.
Reitin loppupäässä teimme pienen lenkin Keskuspuistossa ja se otti henkisesti koville. Viimeiset kilometrit ovat kisoissa aina vaikeita, mutta nyt tuntui, että ne kestivät ikuisuuden.
Etenkin, kun näimme monessa kohtaa vastaantulevia kanssakilpailijoita, jotka olivat sakkokierroksensa jo selvittäneet. Kahteen suuntaan menevät kisareitit ovat aina demotivoivia. Ainakin siihen saakka, kunnes itse pääsee kääntöpaikan ohitse.
Onneksi Keskuspuiston viimeisessä ylämäessä oli Downtown 65:n kannustuspiste: Fuck the Hill -kyltti, AC/DC:tä pauhaavat jättiämyrit sekä kunnon valmentajaotteella huutoja megafoniin karjuva porukka. Kiitos siitä, tuli todella tarpeeseen!
Sanotaan, että juoksu on vahvasti yksilölaji. Tietyssä mielessä se sitä onkin, sillä juostessa vastaat kaikesta vain ja ainoastaan itsellesi.
Helsinki City Runilla koin kuitenkin olevani vahvasti osa omaa Juoksijan sielu -joukkuettamme ja isommassa kuvassa olimme osa erittäin onnistunutta, historiansa ensimmäistä Helsinki City Running Daytä.
Päivä olikin todellinen Juoksijoiden juhlapäivä, sillä meitä oli Helsingin kaduilla kirmaamassa peräti 15 000. Minua ilahdutti erityisesti ulkomaisten juoksijoiden määrä, järjestäjän nettisivujen mukaan osallistujia oli tullut peräti 70 eri maasta.
Helsinki City Running Day yhdisti samalle päivälle maratonin, puolimaratonin, maratonviestin, viiden kilometrin juoksun sekä lasten Minimarathonin.
Onnittelut järjestäjille, uudistukset todellakin kannattivat!
HCR:n plussat ja miinukset
+ Uusittu reitti toimi hienosti ja saimme nauttia merellisestä Helsingistä.
+ Lähtöä oli aikaistettu klo 11.30 ja lähtöryhmien määrää oli karsittu, kaikki pääsivät liikkeelle puolessa tunnissa. Starttia voisi puolestani vieläkin aikaistaa.
+ Järjestelyt toimivat upeasti lähtöäalueelta maaliin saakka.
+ Maalialueen huolto oli poikkeuksellisen runsasta ja liukkailta banaaninkuorilta vältyttiin, koska niitä ei ollut edes tarjolla.
+ Erityiskiitokset kylmille asioille maalialueella: Heinekenin oluet sekä Ice Power -suihkut.
– Juomapisteitä olisi saanut olla lisää, esimerkiksi viiden kilometrin välein.
– Kakkoslähtöryhmä taisi olla liian suuri, sillä kuulin, että juoksijat joutuivat kävelemään kapeimmissa kohdissa. Lähdin itse ykkösryhmässä ja meillä oli hyvin tilaa juosta.
– Keskuspuiston sakkokierroksen sijaan olisimme voineet kiertää enemmän keskellä kaupunkia, esimerkiksi Espan ympäri samaa reittiä kuin iltapäivän maratonjuoksijat.
Vastaa