Toinen reaktio rasitusvammaan: hyväksyminen

Mikähän siinä on, että rasitusvammaa on niin vaikea myöntää itselleen. Mieli selittelee asioita parhain päin viikkotolkulla vaikka keho olisi se, jota pitäisi oikeasti kuunnella. Paraneminen alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun on valmis tunnustamaan tilanteen itselleen. Se on hyvin yksinkertaista, mutta sen myöntäminen sattuu: minulla on rasitusvamma.

Sain tuli juhannuksen jälkeen outoja tuntemuksia oikean jalkateräni ulkosyrjään. Ajattelin, että kyseessä on vain joku pieni oire, joka menee venyttelyllä ja fysioterapeutilta saaduilla jumppaliikkeillä ohi.

Kävin lopulta myös lääkärillä vaivani kanssa ja sain luvan käydä testilenkillä viikon tulehduskipulääkekuurin jälkeen. Odotin päivää toiveikkaana.

Oli juuri sellainen kesäinen sunnuntain alkuilta, jolloin olisi ollut täydellistä lähteä pitkälle lenkille. Pakata juomareppu täyteen vettä, nauttia lämpimästä tuulenvireestä, kuunnella heinäsirkan siritystä ja tuntea, miten jokaisesta ihohuokosesta tihkuu hikeä. Ehkä jopa pulahtaa lenkin jälkeen spontaanisti järveen viilennykselle ja aistia miten vesi hyväilee rasittuneita lihaksia.

Haavekuvia.

Jalkani kipeytyi uudestaan, kun olin edennyt ehkä noin viisisataa metriä. Ajattelin, että tuo on nyt vaan taas joku tuntemus, joka menee ohi jos vähän muutan askellusta. Ehkä se hetkellisesti menikin, mutta kilometrin kohdalla tajusin ettei se mennytkään.

Purin poskeeni ja harmitus tuntui palana kurkussa. Nieleskelin sen alemmas ja jatkoin juoksua. Ehkä tämä on vain sitä kun en ole vähään aikaan juossut, ehkä tämä ei olisi vaarallista, ehkä minun pitäisi vain tehdä ahkerammin niitä jumppaliikkeitä. Ehkä sitä ja ehkä tätä.

Neljännen kilometrin kohdalla vaihdoin viimein kävelyksi, sillä jalkani ei ollut turtunut vaan ulkosyrjään sattui edelleen ja pala kurkussani oli kasvanut isommaksi.

Synnyinkotini rakas hiekkatie, joka pelkällä olemassaolollaan muistutti minua joka päivä siitä, etten päässyt juoksemaan.

Tässä olen, odotetulla kesälomalla jonka piti olla parasta aikaa treenaamiselle. Istun lapsuudestani tutuissa maisemissa ja päästän harmituksen valumaan kyyneleinä poskiani pitkin. Tajuan kyllä järjellä, että kyseessä ei ole mikään maailman isoin tai vakavin asia, mutta tämä ei olekaan järjen asia.

Yritän löytää mielessäni reittiä ulos pahan olon sokkelosta. Se ei ole helppoa. Päästäkseni takaisin jaloilleni, minun on myönnettävä itselleni, että jalassani on joku isompi rasitusvamma ja en välttämättä sen takia pääse juoksemaan koko kesänä.

Asian myöntäminen edellyttää hyväksymistä. Hyväksyntä syntyi päässäni vasta yli kahden viikon kipuilun, kieltämisen ja itseni huijaamisen jälkeen.

Muutosjohtamisessa käytetään usein apuna Kübler-Rossin kehittämää muutoskäyrää. Sama logiikka pätee näköjään myös näihin rasitusvammoihin. Ensin tulee oire, sitten sen kieltää pontevasti ja vasta jonkun pohjakosketuksen jälkeen on valmis näkemään tosiasiat ja suunnittelemaan elämäänsä uusiksi niiden pohjalta.

Kübler-Rossin muutoskäyrän kuva on lainassa Duunitorin sivuilta

Runner’s High:n valmentaja Tuomo Salonen sanoi joskus Maratonklubin kyselytunnilla viisauden siitä, kun treeniputki katkeaa. Vapaasti muistellen se meni jotenkin näin: pysähdy, arvioi tilanne rehellisesti ja lepää tai jatka harjoittelua uuteen tilanteeseen sopivalla tavalla.

Ei se ole sen kummempaa.

Tuomo totesi asian ammattiurheilijan rutiinilla. Mitä enemmän treenaa, sitä enemmän kasvavat riskit satuttaa itsensä. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin opetella elämään tämän asian kanssa. Ja tietenkin pyrkiä treenaamaan viisaasti ja oppia jatkuvasti lisää omasta kehostaan, tavastaan treenata sekä kyvystään hallita mieltään.

Muistelin Tuomon sanomisia istuessani yksin ja surkutellessani tilannettani. Tuohon järkevän objektiiviseen asenteeseen voisin itsekin pyrkiä. Ensin minun pitäisi kuitenkin selvittää juurta jaksaen, mikä tässä jalassa ihan oikeasti on vialla ja mitä treeniä pystyisin turvallisesti tekemään toipumisen aikana.

Tarina jatkuu…

Täältä löydät aiemmat osat

Ensimmäinen reaktio rasitusvammaan: kieltäminen

Täsmäohjeet kuntoutukseen fysioterapeutilta

Pakko päästä juoksemaan

Ja bonuksena: Korvaavat lajit antavat vain taskulämmintä lohtua

4 Comments

  1. Kovasti tsemppiä ja toivottavasti pääset taas pian juoksemaan. Luin tämän tekstin läpi. Ei ole oikein järkevää kommentoitavaa, mutta annoin kuitenkin palautetta, kun eräs bloggari haastoi/kannusti kommentoimaan edes lyhyesti kaikkia luettuja tekstejä. Nyt huomasin itsestäni, että ajattelen, etten voi kommentoida Tarjan blogitekstiä, kun hän on niin tärkeä ihminen, oikein kirjailija. Mulla on juuri Juoksijan sielu luvussa.

    Itse en ole joutunut pitämään pidempiä treenitaukoja rasitusvammojen takia. Ei ole varsinaisesti siis kokemusta asiasta.

    • Tarja

      heinäkuu 31, 2018 at 16:20

      Hei Jyri, kiitos tsempeistä ja kiva kun kommentoit! Lukuiloa Juoksijan sielun kanssa ja paljon ehjiä treenikilometrejä sinulle myös jatkossa.

  2. Rasitusvaivat ovat tympeitä. Itselläni on näistä aivan hemmetisti kokemusta, sillä vähän joka kohta kehosta, tai ainakin vyötäröstä alaspäin on ollut enemmän ja vähemmän viimeisen 10v. aikana rempassa. Nyt päälle iski ilkeä akillesvamma toukokuussa hyvän alkuvuoden jälkeen, juuri kun piti OIKEASTI alkaa treenaamaan. Yritin vielä räpiköidä kesä-heinäkuun taitteessa jotain, mutta ei tule treeneistä nyt mitään. Motivaatio korvaaviinkin treeneihin on aivan nollassa. Tuntuu että nyt ämpärin pohja tuli vastaan ja jätän harjoittelut sikseen ajaksi X. Katsotaan herääkö motivaatio vielä joskus, kuten toistaiseksi viimeiseksi jääneessä blogikirjoituksessanikin naputtelin.

    Tsemppiä kuntoutukseen! Yleensä vammat saa kyllä hyvin selätettyä, eikä mun kaltaiseen synkistelyyn ole aihetta. Positiivisuutta kun jaksaa kaivaa, näyttää asiat valoisemmilta. Itselläni tämä kierre vaan on niin pitkä ja koko ajan uusiutuva, että mietin nyt hetken eloa ilman kunnon treenaamista.

    • Tarja

      elokuu 1, 2018 at 10:35

      Kiitos kommentista ja voimia sulle. Uskon tosiaankin, että noin pitkään jatkuneen kierteen jälkeen joutuu tosiaan kaivamaan motivaatiota aika syvältä. Ehkä pieni tauko voi tehdä hyvää jo ihan oman mielenkin kannalta. Päivä kerrallaan ja nautitaan edes auringosta!

Vastaa

Your email address will not be published.

*

© 2018 Outdoor option

Theme by Anders NorenUp ↑