On olemassa eräs ilmaisu, joka saa silmäkulmani nykimään. Sitä käytetään yleensä silloin, kun juoksija joutuu syystä tai toisesta pakkolepoon eli telakalle. Ilmaus on korvaava laji.  Se saa minut raivon partaalle ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että Juoksua. Ei. Voi. Korvata. 

On siis sulaa hulluutta edes puhua mistään korvaavista lajeista. Ne tarjoavat vain jotain laimeaa, taskulämmintä, korviketta sille oikealle lajille. Alleviivaavat ja muistuttavat joka kerta siitä, että et pääse nyt juoksemaan vaan yrität parhaasi mukaan korvata asiaa.

Aivan kuin kuin sirottelisin avohaavoihin ehdoin tahdoin suolaa ja pyytäisin vielä naapurinkin auttamaan.

Sain muutama vuosi sitten jalkaterääni veneluun rasitusmurtuman. Se merkitsi ehdotonta juoksukieltoa moneksi kuukaudeksi ja suosituksen harrastaa korvaavia lajeja.

Kaivoin siis vanhan pyöräni varaston perukoilta, pyyhin hämähäkinseitit päältä ja talutin fillarin kumit tyhjänä huoltoon.

Jospa tämä tästä, ajattelin.

Muutaman päivän päästä sain kulkupelin entistä ehompana takaisin. Napsautin kypärän päähäni ja lähdin topakkana pitkälle lenkille.  Korvaamaan juoksua.

Pyöräilin keväisessä säässä, se tuntui ”ihan ookoolta”. Linnut kujersivat ilta-auringossa, meri kimmelsi vieressä ja baanaa riitti poljettavaksi. Takanani oli noin  viisitoista kilometriä, kun ajoin lasinsiruun ja etukumi tyhjeni.

Seisoin neuvottomana pyöräni vieressä. Ei minulla ollut tietenkään mukanani mitään korjausvälineitä. Ja vaikka olisikin, en olisi osannut niillä mitään tehdä.

Lenkkeilijöitä meni ohitseni oikealta ja vasemmalta. Kepein askelin, hikisinä ja iloisina. Heillä ei olisi ikinä sitä ongelmaa, että joku urheiluväline menee rikki ja treeni keskeytyy.

Yritin keksiä, mitä minä korvaan tällä kokemuksella. En keksinyt mitään painokelpoista.

Jos yrittää korvata juoksua jollain muulla lajilla, voi helposti ruveta tuntumaan vähän tältä.

Kaikki liikunta on tietenkin hyvästä. Myös se, että kävelin lopulta pyörääni taluttaen kotiin. Mukanani oli huonoa tuuria, mutta tilanne vain korosti tosiasiaa: olen juoksija, haluan juosta ja hetket jolloin en pääse juoksemaan ottavat henkisesti koville.

Väitän siis, että juoksemattomuuden ajasta selviäisi paremmin jos ei yrittäisi ajatella korvaavansa lempilajiaan. Kuulisin huomattavasti mieluummin lääkärin tai muun asiasta tietävän kannustavan keksimään jotain muuta touhuttavaa juoksutauon ajaksi.

Aloita uusi harrastus. Kokeile erilaisia liikuntamuotoja, mitä voit luvan kanssa tehdä. Mene kurssille. Pidä kiinni liikkumisen rutiineista. Tai, mikä nerokas idea: lepää välillä.

Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin näkökulman vaihtamisesta. Juoksutauon ajaksi voi ottaa projektin, jonka aikana opettelee uuden taidon ja ohjaa sitä kautta ajatuksensa kaikkeen muuhun.

Keho on niin viisas, että sillä on syynsä laittaessaan kantajansa pakkolevolle. Jos asia ei muuten ole mennyt jakeluun, niin sitten se tapahtuu väkisin. Tämäkin on asia, jota ehtii tauon aikana pohtia. Miksi oikein kävi näin, mitä tästä opin ja se tärkein kysymys, mitä teen ensi kerralla toisin?

Lue kokemukseni siitä, miltä tuntui käydä talvivaelluksella. Ihan omaehtoisesti.