Ensimmäinen reaktio rasitusvammaan: kieltäminen

Tästä piti tulla elämäni paras juoksukesä. Puhdasta lomaa neljä viikkoa, ei matkustelua, ei kalenterimerkintöjä, ei mitään. Voisin keskittyä vain treenaamiseen ja parhaimmillaan nauttia siitä kaksi kertaa päivässä. Elämä ei kuitenkaan aina mene suunnitelmien mukaan. Olen saanut kokea sen karvaasti kuluneiden viikkojen aikana.

Kirjoitin kokemuksistani sen verran avoimesti, että synnytin näköjään jatkokertomuksen. Toivottavasti joku vastaavassa tilanteessa oleva tai siihen joutuva saa tarinastani henkistä tukea ja vinkkejä. Ainakin tämä muistuttaa minua itseäni tulevaisuudessa siitä, mihin asioihin kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota.

Tärkeintä ei nimittäin ole se juoksenko vai enkö. Tärkeintä on se, miten takapakkeihin suhtaudun. Jos jotain olen tästä kesästä oppinut, niin sen, että omassa asenteessani on edelleen paljon työstämistä.

Jotain mätää juoksulenkillä

Palataan kuitenkin tarinan alkuun, kesäkuulle. Tarkemmin sanottuna juhannuksen jälkeiseen maanantaihin.

Olin rennolla peruskestävyyslenkillä. Juoksu tuntui juuri sellaiselta, kuin voi juoksun kuvitella tuntuvan juhannusjuhlinnan jälkeen. Askel oli hieman raskaampi kuin normaalisti, hengästyin helpommin ja trikoot kiristivät vyötäröstä.

Takanani oli vasta ensimmäinen kilometri, kun käännyin hiekkatieltä asfaltille. Sillä hetkellä oikean jalkateräni ulkosyrjässä tuntui samalta kuin lenkkarin pohjallinen olisi ollut jotenkin huonosti. Tuntemus ei ollut kipua vaan enemmänkin semmoista, että joku ylimääräinen painaa jalkateräni reunaa.

Kiinnitin asiaan tietenkin huomiota, mutta en huolestunut, koska mihinkään ei varsinaisesti koskenut ja tuntemus tuli jalkaterääni vähitellen. Minulta on murtunut oikeasta jalkaterästä aikanaan veneluu, joten tiedän kyllä miltä esimerkiksi murtuma sillä alueella tuntuu. Äkilliseltä, pistävältä kivulta. Tämä ei ollut sellaista.

Ajattelin, että joku jumi siellä vaan on ja minun pitäisi venytellä huolellisemmin lenkin jälkeen. Jatkoin juoksua ja keskityin ajattelemaan kaikkea muuta.

Jos vaan juoksee eikä välitä, niin ehkä asiat järjestyvät

Illalla jalassani oli edelleen tuntemuksia ja siinä tuntui myös yöllä outoa jomotusta. Kielsin asian edelleenkin mielessäni. Tämähän on vain tuntemuksia, ei kipua.

Seuraavana päivänä seisoin työpöytäni ääressä ja pyörittelin ahkerasti nilkkaani. Painoin myös jalkaterän jomottavaa kohtaa lattiaa vasten. Se helpotti hetkeksi, mutta tuntemukset säteilivät milloin päkiään, milloin varpaisiin ja milloin ulkosyrjälle.

Päättelin toiveikkaana, että jos kerta jomotus säteilee eri paikkoihin, ei kyseessä voi olla mikään vakavampi juttu.

Niinpä kävin päivän päätteeksi ohjelmani mukaisesti pitkällä, tasavauhtisella vauhtikestävyyslenkillä. Alku- ja loppuverryttelyineen matkaa kertyi rapiat 14 kilometriä.

Tuntemukset jalkaterässäni eivät juoksusta varsinaisesti helpottaneet, joten väänsin musiikkia lujemmalle ja annoin mennä.

Voisin aina luottaa endorfiineihin. Ne hulauttavat hyvän olon elimistöön ja minun ei tarvitsisi huolehtia mokomista turhista tuntemuksista.

Seuraavana aamuna en pystynyt varaamaan oikealle jalalle lainkaan. Nyt ei puhuttu pelkistä tuntemuksista vaan ulkosyrjä ja päkiä olivat oikeasti kipeänä. Tätä en voinut enää mielessäni kiistää.

Nilkutin töihin ja pomoni huolestui, että hyvänen aika mikä sinun jalassasi on ja mitenkäs nyt juoksujen käy. Vakuutin hänelle näyttäväni jalkaa lääkärille jos kipu ei ala hellittää.

Painoin päivän aikana ahkerasti töitä ja yhtä ahkerasti kipeää kohtaa lattiaa vasten. Tilanne helpottui ja iltapäivällä pystyin jo kävelemään normaalisti. Ha haa, ajattelin, liike on lääke!

Sen verran asia kuitenkin mietitytti, että jätin lenkin välistä  ja päätin kysyä asiantuntijalta näkemystä. Aioin tosin olla ovela ja ohittaa yleislääkärivaiheen. Sieltä saisin kuitenkin vain viikon liikuntakiellon ja paketin tulehduskipulääkettä.

E-hei, minäpä menisinkin suoraan fysioterapeutille, joka katsoisi missä juurisyy piilee. Jäljittämällä syyllisen ja kuntouttamalla sitä, saisin myös jalkani eheäksi alta aikayksikön. Tuumasta toimeen siis.

Lue täältä, miten fysioterapeutin kanssa kävi

3 Comments

  1. Ou nou! Luin nyt vasta tän ekan osan ja tämä eka kappale vois olla kuin omasta kynästä:
    Tästä piti tulla elämäni paras juoksukesä. Puhdasta lomaa neljä viikkoa, ei matkustelua, ei kalenterimerkintöjä, ei mitään. Voisin keskittyä vain treenaamiseen ja parhaimmillaan nauttia siitä kaksi kertaa päivässä. Elämä ei kuitenkaan aina mene suunnitelmien mukaan. Olen saanut kokea sen karvaasti kuluneiden viikkojen aikana.

    Täälläkin ollaan telakalla neljättä viikkoa jo kisassa murtuneen jalkapöydän takia. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä! Menenkin nyt lukemaan heti nuo jatko-osat.

    • Tarja

      elokuu 1, 2018 at 10:07

      Kiitos, Jenny! Luin myös sun tarinaa – huikea kisa takana, mutta tosi harmi että jouduit telakalle sen takia. Uskomatonta, miten endorfiinit jylläsivät niin paljon ettet kisan aikana huomannut mitään! Tsemppiä toipumiseen, tulemme täältä taas entistä vahvempina takaisin.

      • Kiitos! Veikkaan tosiaan, että kolaus kävi ihan viimeisten minuuttien aikana enkä siksi tajunnut vaivaa kuin vikan saaren jäähdyttelyssä, kun yhtäkkiä sattui joka askeleella. Mulla tosiaan on murtuma toisessa metatarsaalissa ja kuvien perusteella oli traumaperäinen eli iskusta johtuva. Rasitusmurtuma ei olisi tuossa vaiheessa kuulemma edes näkynyt kuvissa.
        Kohta 4 viikkoa lusittu enkä vieläkään voi varata jalalle ja päkiälle nouseminen on kaukainen haave vain. Kunhan nyt kävely alkaisi sujua, kuten aiemmin. Pelkään, että käveleminen jalan ulkosyrjällä ja kannalla jumiuttaa mun jo ennestään jumissa ollutta vasenta puolta… :O
        Mutta kuten sanoit, täältäkin noustaan!

Vastaa

Your email address will not be published.

*

© 2018 Outdoor option

Theme by Anders NorenUp ↑