Innostuin tavoitteellisesta juoksusta vasta neljä vuotta sitten. Ilmoittauduin elämäni ensimmäiselle maratonille, liityin juoksukouluun ja aloin treenata säännöllisesti. Touhu vei täysin mukanaan, mutta vasta kokemukset auttoivat ymmärtämään miten ikä vaikuttaa harrastukseen.
Minulla ei ole kilpaurheilutaustaa, enkä ole kuulunut koskaan edes urheiluseuraan. Tavoitteellinen juoksuharrastus tarkoittaa minulle näin neljänkympin paremmalla puolen sitä, että juoksen säännöllisesti maratoneja ja haluan parantaa tuloksiani. Kilpailen siis omia ennätyksiäni vastaan.
Kirjailija Haruki Murakami analysoi taitavasti iän mukanaan tuomia yllätyksiä klassikkoteoksessaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Katkerimman kalkin joutuu nielemään siinä vaiheessa, kun tajuaa, etteivät omat ajat parane ja nuoremmat kilpakumppanit vetävät oikealta ja vasemmalta ohi. Se harmittaa, sillä pelkkä ahkera treenaaminen ei enää riitä.
Toivon tietenkin, että minulla olisi vielä mahdollisuus kehittyä ja rikkoa edellisiä kisaennätyksiä. Pienet onnistumiset antavat kaivattua lisäpotkua ja niiden avulla jaksaa ihmeen pitkälle. Myös itseäni vanhempien naisjuoksijoiden menestys tuo aina toivonpilkahduksen omaankin harjoitteluun.
Huomaan silti tarkkailevani iän merkkejä eri tavalla kuin kolmekymppisenä. Odotan nurkan takana alkavaa kaameaa alamäkiluiskaa, joka merkitsee kehityksen tyssäämistä. Hulluin pelkoni on, että todella joudun johonkin henkiseen ja fyysiseen liukumäkeen, josta ei ole paluuta entiseen. Pelko ei näköjään ole järjen asia tässä(kään) tapauksessa.
Tarvitsen enemmän lepoa
Juoksukilometrini kasvoivat nelisen vuotta sitten suorastaan räjähdysmäisesti. Aikaisemmin lenkkeilin viitisen kertaa kuukaudessa ja yhtäkkiä painelin menemään samanmoisen määrän viikossa. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen jouduin öisin kylkeä kääntäessä siirtämään jalkojani käsieni avulla, koska kinttuja jomotti niin paljon. Hälytyskellot eivät tietenkään soineet ja kevääseen mennessä olin rasitusmurtuman takia kuukausitolkulla telakalla.
Se oli ensimmäinen ja katkera opetukseni levon merkityksestä. Oppeja on tullut sittemmin lisää, sillä maltti ei varsinaisesti ole juoksijan vahvin ominaisuus. Levon ja treenin välisen yksilöllisen tasapainon hakeminen on jatkuva prosessi, jonka merkitys kasvaa ikävuosien myötä.
Se hyvä puoli juoksijan telakoissa on, että ne opettavat väkisinkin kuuntelemaan oman kehon viestejä ja ehkä, korostan sanaa ehkä, sillä säästyy joskus pahemmilta vaurioilta. Yllätyksenä on kyllä tullut, miten hankala yhtälö tuo on toteuttaa. Mieli halajaa lenkille vaikka kroppa sanoisi mitä.
Kehonhuolto on paras ystävä
Huomaan treenaamisen vaikutukset yleensä aamuisin, kun nousen sängystä ylös. Liikkeellelähtö vaatii edellisen päivän harjoituksesta riippuen muutaman vaappuvan askeleen tai jopa parin minuutin töpöttelyn, että saan jäykistyneet raajani taas elävien kirjoihin.
Maratonit toivat elämääni myös selkäkivut. Äkillinen noidannuoli vie toimintakyvyn moneksi päiväksi. Se on todella viheliäinen vaiva, joka iskee aina väärällä hetkellä. Kesken pitkän automatkan, kun nousen hakemaan kahvia tai Lapin erämaavaelluksella kaukana kaikesta ihmisasutuksesta.
Usein syynä on silkka lihasjäykkyys, jonka voi ennaltaehkäistä huolellisella venyttelyllä. Vaihtoehtoja ei käytännössä ole jos aion varmistaa omat juoksuni ilman turhia taukoja myös tulevaisuudessa.
Olen siis opetellut rakastamaan kehonhuoltoa. Asia, joka olisi saanut nuoremman minän irvistämään katkerasti. Venyttelen pitkin päivää. Hammaspesulla, ratikkaa odotellessa tai kauppajonossa. Niitä tulee tehtyä jo ihan huomaamatta ja voi veljet mikä vaikutus lihaksistoon.
Venyttelyjen lisäksi kiinnostus joogaan tai pilatekseen on kasvanut merkittävästi. Niinikään asia, jota en olisi suustani päästänyt siihen aikaan, kun tahkosin aerobic-tunneilla Sörnäisten liikuntaympyrässä (kunnia hienon paikan muistolle). Maltan tuskin odottaa tammikuuta, jolloin aloitan Fatima Witickin opissa molemmat lajit.
Kirsikkana kakussa keikkuu tietenkin säännöllinen hieronta. Oman hierojan löytyminen on yhtä iso juttu kuin oma luottokampaaja. Seija Vuorijärvi on pitänyt ansiokkaasti huolta lihaksistostani jo vuosia ja nähnyt harrastukseni vaikutukset hyvässä ja pahassa.
Paras viimeisenä
Hienointa kaikessa juoksuun liittyvässä on kuitenkin se, että olen löytänyt aikuisiällä lajin, joka on vienyt mennessään ja antanut niin paljon. Oli aika, jolloin virheellisesti luulin, että kaikki on jo nähty eikä tämmöinen vanha naakka voi oppia uusia temppuja. Miten väärässä olinkaan.
Muutamassa vuodessa minulle on avautunut kokonaan uusi maailma, jossa olen tajunnut monipuolisen treenaamisen merkityksen sekä onnistunut rikkomaan omia rajojani fyysisesti ja henkisesti. Elämäni ensimmäistä kertaa minulla on myös ääneen lausuttu unelma, jota kohti kuljen maraton kerrallaan.
Vastaa