Seitsemän päivää, seitsemän mannerta, seitsemän maratonia. Viime syksyn kiinnostavimpia juoksukirjoja maailmalla oli David Gethingin Relentless (Rowman & Littlefield, 2016), jossa hän kertoo hurjasta kokemuksestaan World Marathon Challengessa. Kiehtova tarina, mutta vielä kiehtovampaa on se, että kun kysyin lisätietoja tapahtuman järjestäjältä, selvisi, että Gething on puhunut palturia. Mikä ajaa ihmisen juoksemaan World Marathon Challengen kaltaisen äärimmäisen rankan kisan – ja valehtelemaan siitä?

Mutta palataanpa alkuun. Gething tosiaan osallistui vuonna 2015 World Marathon Challengeen, jonka idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan juosta viikossa, eli 168 tunnissa, maraton kaikilla maailman mantereilla.

Kello lähtee käyntiin ensimmäisestä kisasta Antarktiksella ja pysähtyy, kun juoksijat pääsevät maaliin Sydneyssä, Australiassa. Aikaeroja ei huomioida. Käytännössä 12 osallistujaa aloitti urakkansa kullakin mantereella melkein suoraan lentokoneen laskeuduttua. Kuriositeettina mainittakoon, että samaiseen kisaan osallistui myös suomalainen Marianna Zaikova.

Tästä kaikesta syntyi kirja Relentless, jossa Gething kuvaa kokemuksensa yksityiskohtia säästämättä. Se on samalla myös tarina elämänmuutoksesta, jossa sohvaperunasta kuoriutuu maailmanluokan ultrajuoksija ja triathlonisti.

Aihe kiinnosti minua kovasti, sillä unelmani on valloittaa nuo seitsemän mannerta vuoteen 2023 mennessä.

Ajatus tempaista koko setti muutamassa päivässä vaikutti pähkähullulta. Kutkuttavan pähkähullulta.

Relentlessistä teki mielenkiintoisen erityisesti tapa, jolla Gething käsittelee kilpailuviettiä ja ryhmädynamiikkaa. Kokemus vie kisaajat mielen ja fysiikan äärirajoille ja heistä kehittyy tiivis yhteisö. Mitä pidemmälle tunnit kuluvat, sitä raastavammaksi käy taistelu koko World Marathon Challengen voittopokaalista. Tai edes siitä omasta kokonaissijoituksesta.

Päätin kirjoittaa kirjasta tänne blogiin, ja kysyin kisajärjestäjältä muutamia lisätietoja. Tässä vaiheessa tapahtumat saivat yllättävän käänteen.  World Marathon Challengen kisajohtaja ja itsekin kovan luokan ultrajuoksija Richard Donovan vastasi ilahduttavan nopeasti, mutta täysin odottamattomalla tavalla: hän kieltäytyi lähettämästä kuvia Gethingistä, sillä syytti tätä vääristelystä ja luonnehti teosta maltilliseen irlantilaiseen tyyliin “hevonpaskaksi”.

Kävimme viestinvaihtoa aiheesta muutaman päivän ajan. Donovan kertoi Gethingin liioitelleen erinäisissä haastatteluissa ja TED-puheissaan tapahtumien kulkua sekä valehdelleen yksityiskohdista. Kuten siitä menettikö hän kaksi varvasta Antarktiksella saadun paleltuman takia tai juoksiko hän legendaarisen Haile Gebrselassien kanssa Dubaissa vai ei.

Tiedustelin asiaa tietenkin myös kirjailijalta itseltään. Gethingin kirjallisuusagentti Kelly Falconer vastasi muutaman päivän perästä ja ilmoitti kohteliaasti, etteivät he aio kommentoida väitteitä millään tapaa. Hmm.

Ymmärrän Donovanin moraalisen tuohtumuksen täysin. World Marathon Challenge vaikuttaa jo itsessään niin järjettömän hienolta ja haastavalta kokonaisuudelta, että pelkkä ajatus yksityiskohtien värittämisestä tuntuu käsittämättömän typerältä. Puhumattakaan siitä, että Gething olisi oikeasti siihen sortunut. Donovan lupasi lähettää minulle lisävalaistusta asiasta, joten jään mielenkiinnolla odottamaan miten tarina kehittyy. Lupaan raportoida.

EDIT 11.3.
Kirjassa esiintyvä Douglas Wilson otti minuun yllättäen yhteyttä, sillä hän halusi jakaa oman versionsa tapahtumien kulusta

Lukuvuosi 2017
Tavoitteeni on lukea 50 kirjaa tämän vuoden aikana. Kirjoitan kokemuksistani ajatuksia blogiini säännöllisen epäsäännöllisesti. Kaikki lukemani teokset löytyvät tästä alta.

Helmikuu
7/50 David Gething, Relentless
6/50 Sakyong Mipham, Meditatiivinen juokseminen
5/50 Karin Slaughter, Kahlittu

Tammikuu
4/50 Steven Rowley, Lily ja mustekala
3/50 Hanne Vibeke-Holst, Mitä he toisilleen tekivät
2/50 Paul Kalanithi, Henkäys on ilmaa vain
1/50 Joël Dicker, Baltimoren sukuhaaran tragedia