Vietin tällä viikolla muutaman illan kuoleman parissa. Paul Kalanithin omaan tarinaan perustuva Henkäys on ilmaa vain (Bazar, 2016) käsittelee kirjailijan viimeistä elinvuotta rehellisesti, koskettavasti ja analyyttisesti. Mietin lukiessani, että olisipa itselläkin sitten joskus kyky kohdata viikatemies yhtä rohkeasti. Kaataisipa joku minunkin haudalleni aikanaan viskiä – tai mieluummin laadukasta italialaista punaviiniä.

Tiukoissa työtilanteissa saatan helposti suhteuttaa asioita kommentoimalla ”eihän tämä nyt aivokirurgiaa ole”. Sanon näin, koska kunnioitan kirurgien ammattitaitoa valtavasti. Minusta on käsittämätöntä miten jollain on kyky operoida ihmisen sisintä mikroskooppisella tasolla ja vielä onnistua siinä. Kirurgit sijoittuvat silmissäni korkealle ja neurokirurgit ovat sen ravintoketjun ehdotonta huippua.

Paul Kalanithi opiskeli neurokirurgiksi ja häntä kosiskeltiin maailman huippusairaaloihin töihin jo ennen valmistumistaan. Kalanithi päätyi ammattiinsa, sillä hän halusi ymmärtää elämän tarkoitusta tieteellisen tarkasti. Mies kuitenkin menehtyi nelikymppisenä sairastuttuaan parantumattomaan syöpään.

Henkäys on ilmaa vain tuo kuoleman lähelle ja tekee siitä jopa arkisen. Ihmiselämän isot käännekohdat, kuten sairaudet tai onnettomuudet, ovat Kalanithin työssä päivittäin läsnä. Neurokirurgin vastuu elämästä – laadukkaasta elämästä – asettuu ulkopuolisen näkökulmasta kohtuuttomalla painolastilla yhden ihmisen tai hänen edustamansa roolin harteille.

Opiskelujensa loppuvaiheessa Kalanithi teki päivittäin päätöksiä hoitomuodoista, aivoleikkauksen yksityiskohdista tai leikkaamatta jättämisestä. Kyse oli lähes poikkeuksetta elämästä ja kuolemasta, eikä työssä tunnettu käsitettä ’pieni virhe’. Moni Kalanithin opiskelutovereista ei kestänyt tätä painetta ja lopetti kesken tai siirtyi helpompiin ammatteihin. Kalanithi meni kestämisen tuolle puolen ja oppi nauttimaan työstään. Neurokirurgia oli hänelle kutsumus.

Kalanithin oman syöpädiagnoosin jälkeen hänet heitetään yhtäkkiä pöydän toiselle puolelle potilaan asemaan. Leikkaustakki vaihtuu potilaskaavuksi. Asiat joita hän on vuosikaudet pohtinut, muuttuvat lihaksi ja vereksi miehen omassa ruumiissa. Hän analysoi kirurgin tarkkuudella kuoleman filosofiaa, elämän merkityksellisyyttä ja omaa arvomaailmaansa. Sillä erotuksella, että kaikki on tällä kertaa totisinta totta.

Henkäys on ilmaa vain sisältää paljon ammattisanastoa ja yksityiskohtaiset leikkauskuvaukset saivat minut välillä lukemaan kirjaa toinen silmä ummessa, ikään kuin kokemus sillä puolittuisi tai näkisin mielessäni vähemmän. Teksti meni kuitenkin siinä määrin ihon alle, etten voinut laskea sitä käsistäni. Tarinan loppu ei tule yllätyksenä, mutta pyyhin silti silmistäni kyyneleitä Kalanithin viimeisten päivien aikana.

Kirja on kirjoitettu siinä vaiheessa, että Kalanithi on jo tiennyt kuolevansa. Kuvatut tunnetilat ovat suodattamattomia ja aitoja. Kuolema näyttäytyy Kalanithille yhtenä ihmisen elinkaareen kuuluvana asiana vailla sääliä tai jeesustelua. Hän oppii ymmärtämään kohtalonsa ja antaa myös lukijalle mahdollisuuden hyväksyä – edes jollain tasolla – oma kuolevaisuutensa.

Lukuvuosi 2017
Julistan oman lukuvuoteni avatuksi. Viime vuonna tavoitteeni oli lukea yhteensä 50 kirjaa. En ihan päässyt siihen, sillä sain luettua vain 36, joten kokeilen tänä vuonna uudestaan. Kirjoitan lukukokemuksistani ajatuksia tänne blogiin aina kun teos synnyttää tarpeen käsitellä sitä kirjallisesti. Kaikki tämän vuoden aikana lukemani kirjat löytyvät alla olevasta listasta.

Tammikuu
2/50 Paul Kalanithi, Henkäys on ilmaa vain
1/50 Joël Dicker, Baltimoren sukuhaaran tragedia