Rajojen hakeminen. Elinikäinen oppiminen ja uteliaisuus. Sitkeys. Usko omiin kykyihin. Hymyn ja lempeyden säilyttäminen sodasta, epäoikeudenmukaisuudesta ja ympäristön kritiikistä huolimatta. Tätä kaikkea on juoksijalegenda ja moninkertainen olympiavoittaja Emil Zátopek (1922-2000) Jean Echenozin hienovireisessä romaanissa Pitkä juoksu.
Tšekkoslovakialainen kestävyysjuoksija Emil Zátopek oli luonnonlahjakkuus, joka voitti aitoudellaan ihmiset puolelleen minne ikinä menikään. Alunperin urheilua vihannut nuorukainen ajautui olosuhteiden pakosta juoksuradoille ja huomasi kuin varkain pitävänsä lajista melkoisesti. Aikaa myöten hän karkasi pitkien työpäivien jälkeen harjoittelemaan ja rakkaus lajiin vei tyystin mennessään. Emil treenasi omatoimisesti ja hänen tavoitteenaan oli tehdä se niin rankaksi, että kisat tuntuisivat sen jälkeen helpoilta.
Hän jatkaa harjoittelua koko syksyn ja talven eikä ainoastaan stadionilla. Kaduilla, maanteillä, metsässä, pelloilla; hän juoksee kaikkialla ja säällä kuin säällä kunnes hänen tekee kipeää, eikä hän juokse oikeastaan niin kuin ihminen vaan niin kuin jotkut eläimet, joilla on siihen meitä paremmat eväät.
Ihmisveturiksi kutsuttu Emil Zátopek oli voittamaton ja murskasi toistuvasti ennätyksiä ensin kotimaassaan ja myöhemmin myös kansainvälisesti aina arvokisoja myöten. Suomalaiset rakastuivat juoksun ihmeeseen Helsingin olympialaisissa vuonna 1952, jossa mies voitti kultamitalit 5 000 ja 10 000 metrin juoksuissa. Emil, jolle annoimme lempinimen Satupekka, päätti viime hetkellä osallistua kisoissa myös maratonille ja kuinka ollakaan voitti sen ansaiten näin historiallisen kolmannen olympiakullan.
Zátopekin ylivoimaisuudesta teki hämmästyttävää miehen omituinen juoksutyyli, jota kritisoitiin ja kummasteltiin toistuvasti. Hän itse ei asiasta pahemmin piitannut, vaan halusi vain juosta kovempaa ja etsiä rajojaan.
Emil herättää vaikutelman, että hän huhkii kuin lapiomies tai vajoaa syvälle sisimpäänsä kuin transsissa. Kaukana sovinnaisista ihanteista ja eleganssista vähääkään piittaamatta Emil painaa eteenpäin raskaasti, tempoilevasti, piinallisesti, koko ajan nytkyen. Hän ei kätke rasituksen ankaruutta, mikä ilmenee hänen kiristyneistä, jähmettyneistä, kouristuneista kasvoistaan, joita vääntävä kestoirvistys on tuskallista katsottavaa. Hänen kielensä roikkuu välillä ulkona ja hänen piirteensä vääristyvät aivan kuin niitä raastaisi jokin kammottava tuska, aivan kuin hänen kummassakin kengässään majailisi skorpioni.
Pitkä juoksu piirtää taidokkaasti ääriviivat Emilin persoonasta, harjoittelusta ja kisaamisesta keskellä maailmanhistorian kuohuntaa. Toinen maailmansota, kommunistien vallan alle suljettu yhteiskunta, alituinen puute ja propaganda kehystävät Zátopekin elämää. Välillä hän pääsee kansainvälisiin kisoihin ja valokeilaan ja välillä taas katoaa kuin maan nielemänä.
Olosuhteista huolimatta, kun Emil vetää punaisen kisapaitansa päälle ja lähtee radalle, hän on voittamaton. Sen tietävät kilpakumppanit ja riemusta kiljuva yleisö.
Tammikuu
1/50 Jeff VanderMeer, Hävitys
2/50 Erik Bertrand Larssen, Paras
Helmikuu
3/50 Maaretta Tukiainen, Hyvän mielen taidot
4/50 Marie Kondo, KonMari
5/50 Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme
6/50 Sami Minkkinen, Havaintoja parisuhteesta
Maaliskuu
7/50 Jean Echenoz, Pitkä juoksu
Vastaa