Tunnustan heti, että Karen Joy Fowlerin romaanista Olimme ihan suunniltamme on vaikea kertoa pilaamatta sen juonta. Yritän silti. Kyseessä on aikamoisen yllätyskäänteen sisältävä perhetarina. Käänteen merkitys avautuu lukijalle kerros kerrokselta kirjan edetessä – kuin kanjoni, jonka mittakaavan tajuaa vasta kun pääsee sen pohjalle.

Jokaisen elämässä on niitä ihmisiä, jotka jäävät, niitä, jotka lähtevät, ja niitä,
jotka viedään väkisin pois.

Olimme ihan suunniltamme kertoo kiintymyksestä, luottamuksesta, minäkuvan muodostumisesta, perheiden sisäisestä kompleksisuudesta sekä ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan. Romaani on tästä huolimatta kaikkea muuta kuin raskassoutuinen tai ahdistava. Fowlerin osin absurdi huumori naurattaa ja hämmästyttää sivu toisensa jälkeen, samalla kun mieleen kumpuavat eettiset kysymykset vaivaavat vielä pitkään viimeisen luvun loputtua.

Kirja kertoo Cooken perheestä 1970-2010-lukujen Amerikassa. Kertojana toimii pikkusisko Rosemary, joka oli lapsena äärimmäisen kova puhumaan. Niin kova, että hänelle huomautettiin asiasta alvariinsa. Sitten tapahtui jotain, joka sulki tytön suun.

Rosemary rakastaa pohjattomasti siskoaan Ferniä sekä isoveljeään Lowellia. Nyt he ovat kuitenkin molemmat telkien takana ja villiin opiskelijaelämään ajautuva Rosie tukeutuu Harlowiin. Siihen tyttökaveriin, josta ei vanhemmille kerrota mitään. Ellei jouduta itsekin putkaan.

Kokonaiskuva avautuu siinä vaiheessa, kun Rosemary pääsee vuosikymmenien jälkeen keskusteluyhteyteen ihmisen kanssa, joka pystyy kertomaan hänelle toisen näkökulman. Vanhempien valinnat ja vastuu näyttäytyvät uudessa valossa ja tärkeintä on loppujen lopuksi se, mitä voit tehdä tänään. Huolimatta siitä miten raskasta menneisyyden painolastia sydämessäsi kannat.

Lukuvuosi2016

Tammikuu
1/50 Jeff VanderMeer, Hävitys
2/50 Erik Bertrand Larssen, Paras

Helmikuu
3/50 Maaretta Tukiainen, Hyvän mielen taidot
4/50 Marie Kondo, KonMari
5/50 Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme