Kirjani Juoksijan sielu (Bazar, 2018) tuli kauppoihin tammikuun alussa. Minulle iski julkaisupaniikki nähtyäni ensimmäiset somepostaukset, joissa kirjani esiintyi. Tajusin, etteivät ajatukseni enää olisikaan vain omassa tiedossani.

Kirjoitin Juoksijan sielua parin vuoden ajan. Aluksi se oli vain hahmotelmia ja irrallisia ajatuksia. Tarinoita maailman maratoneilta, anekdootteja erilaisista kohtaamisista ja omia pään sisäisiä pohdintojani siitä, miltä juokseminen tuntuu.

Vähitellen palaset kietoutuivat yhteen ja niistä alkoi syntyä pidempi tarina. Yksinäinen työni tekstin parissa muuttui, kun mukaan tuli kustannustoimittajani Tero. Hän kannusti ja ohjasi juuri silloin kuin sitä eniten tarvitsin. Tarinasta alkoi kasvaa isompi kokonaisuus.

”Juoksijan sielussa on hienointa juuri rehellisyys. Se ei ole mikään kiiltokuva, vaan alusta loppuun hyvin rohkeaa pohdiskelua juoksijan suhteesta omaan harrastukseensa.” Eki Jaakkola blogissa Outdoor Oksanen

Olen työskennellyt kustannusalalla vuosia ja luulin tietäväni jotain kirjojen tekemisestä. Tiesinhän minä, kustantamon näkökulmasta. Se oli kuitenkin ihan eri kuin tekijällä.

Työn yksinäisyys, epävarmuus oman tekstin kanssa tai mieletön flow, jossa päivä vaihtuu huomaamatta illaksi ja yöksi. Ne kaikki saatoin kuvitella, mutta tunteet olivat tosia vasta siinä vaiheessa, kun ne itse koki.

Juoksemisessa on tavallaan ihan sama juttu. Sitä voi mielikuvaharjoitella vaikka miten paljon. Kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun rakko hiertää kantapäässä tai runner’s hig pöllyt nostavat korkeuksiin, sitä oikeasti ymmärtää mistä tässä touhussa on kyse.

Hetki, jolloin sain kirjani ensimmäisen kerran käteeni oli vavisuttava. Tässä se nyt oikeasti on. Us-ko-ma-ton-ta.

Tilanne kääntyi pienimuotoisen julkaisupaniikin puolelle, kun yhtäkkiä tajusin, että jos minä pitelen kirjaa käsissäni, niin kohta sitä saattaa pidellä (ja lukea!) myös joku muu.

Sisältö ei ollut enää minun vallassani, vaan siitä syntyisi tulkintoja ja näkemyksiä. Minulla ei ole omia lapsia, mutta voisin kuvitella, että samankaltainen tunne valtaa vanhemmat, kun he tajuavat että jälkipolvi elää omaa elämäänsä eikä ole enää riippuvainen äidistä tai isästä.

”Kiehtova kirja juoksemisesta.”
Kotilääkäri-lehti

Näin ensimmäisen kommentin uudenvuodenaaton iltana Facebookin Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -foorumilla.

Avasin keskusteluketjun toinen silmä ummessa. Jännitti niin kovasti, että toivoin kokemuksen lieventyvän sillä, että luin sitä vain yhdellä silmällä.

Kommentissa oli kehu. Käänsin puhelimen ympäri ja kurkkasin uudestaan. Luinko oikein? Kyllä. Sydämeni hakkasi ja silmäkulmaani kohosi kyynel.

Olen ollut suunnattoman kiitollinen kaikesta siitä spontaanista palautteesta, mitä olen Juoksijan sielusta saanut. Vaikuttaisi siltä, että kirjan ovat löytäneet niin juoksijat kuin heidän lähipiirinsä. Sekä ihmiset, joilla ei (ainakaan omasta mielestään) ole mitään tekemistä juoksun kanssa.

”Jokaisen (juoksu)tarina on eri, mutta hämmästyttävän paljon samaa tuntuu kaikilla olevan. Kisojen jälkeistä euforiaa, koko harrastuksen järkevyyden kyseenalaistamista ja hölmöilyä kuten toipilaana juoksemista tai hoippumista maaliviivalle pahoinvoivana. Kaiken kaikkiaan kirja yllätti minut positiivisesti monipuolisuudellaan, syvällisyydellään ja rehellisyydellään olematta kuitenkaan revittelevä ja mässäilevä.” Lenkillä-blogin Elina

Lapseni lähti siis maailmalle ja  vaikuttaisi pärjäävän ihan omillaan. Ajatukset seuraavasta pienokaisesta kytevät jo takaraivossa. Jos ihan vain pari liuskaa kokeilisi…

Artikelin pääkuva on kirjani julkistamistilaisuudesta ja sen otti Kimmo Räisänen.