Juostessa on aikaa jutella itsensä kanssa ihan toden teolla. Maratonilla keskustelu tosin kuulostaa jonkun pisteen jälkeen lähinnä pitkäksi venyneen baari-illan jorinoilta. Sekavaan puheeseen auttavat yksinkertaiset päässälaskutehtävät.

Juostessa on monia kikkoja pitää päänsä kasassa ja vetäytyä omaan kuplaansa. Musiikin kuuntelu auttaa, mutta mitä pidemmälle matka etenee, sitä kovemmalla on sisäinen puhe ja soitto vaimenee taustakohinaksi.

Sitäpaitsi kuulokkeet voivat mennä rikki tai iPod hyytyä. Kokemusta on molemmista. Olennaista on siis opetella keskustelemaan itsensä kanssa reilun 42 kilometrin ajan ja toivoa, ettei tule pahempia riitoja.

Legendaarisen kestävyysjuoksijan ja edelleen naisten maratonin maailmanennätyksen haltijan Paula Radcliffen hyväksi havaittu vinkki on laskea sadasta nollaan. Jos menet sekaisin, niin aloitat uudestaan. Kuulostaa helpolta, mutta eipäs olekaan.

Lontoon maratonilla 2015

Listasin omat kikkailuni maratonilla, jotka ovat matkaan liittyviä päässälaskutehtäviä ja sekalaista numeroiden pyörittelyä. Jätän tästä pois vauhtiin ja loppuaikaan liittyvät räknäilyt, koska en ole vielä kertaakaan saanut niiden lopputuloksia täsmäämään.

3 km – Jäljellä enää alle neljäkymmentä, toisin sanoen melkein kaksi mailia juostu.

5km  – Ensimmäisestä lähes neljänneksestä on takana puolet.

10 km – Kymppikerho, jes! Nyt mennään jo kaksinumeroisilla.

15 km – Jäljellä enää jäljellä alle kolmekymmentä, 27 jos tarkkoja ollaan. Siihen jos lisää viisi, niin se tekee 32 ja siitä on enää kymppi maaliin. Niin, ja melkein toisen neljänneksen puolikas takana.

20 km – Kilometri vielä, niin  puoliväli rikkoontuu.

21,0975 km – No niin, nyt pääsee sitten juoksemaan. Alle puoliväli jäljellä, matka hupenee silmissä. Vauhti on matkan surma ja mitä näitä nyt on.

25 km – Ha haa, vaivaiset 17 kilsaa maaliin. Tästä on myös enää viisi kilometriä kolmenkympin haamurajaan.

30 km – Loppukiriin vaivaiset kymmenen. Kaksitoista maaliin ja se on sama kuin juoksisi kuuden kilsan lenkin kaksi kertaa.

35 km – Yksinumeroinen määrä maaliin. Seitsemän kilometriä on reilusti alle normilenkki, vähän kuin juoksisi kilsan per viikonpäivä. Ei siis juuri mitään.

40 km – Jaaha. Pirkkolan raastokolmonen on pahempi kuin jäljellä oleva matka. Mielikuvissa nousen sille ensimmäisen kilsan sillalle, jossa aina ajattelen mitä h*ttoa minä täällä taas teen, mutta lällällää, nytpäs olenkin maratonilla ja tämä on Pirkkolaan verrattuna lasten leikkiä. Matkaakin on enää siihen verrattuna kaksi kolmasosaa.

42,195 km – Pitkää viivaa. Se ei ole miinusmerkki eikä syke, vaan samanaikaisesti täydellinen nollaus ja järjetön tunnemyrsky. Syy treenata marraskuun pimeässä räntäsateessa tai nousta kukonlaulun aikaan hiljaisille kaduille. Pysyä kurinalaisena ja uskoa itseensä silloinkin kun vähiten olisi syytä.

Maalissa ei tarvitse enää laskea. New Yorkin maraton 2015