– Olimme hiihtovaeltamassa Päijänteen kansallispuistossa. Mahtava reissu!
– Ai jaa, hienoa. Yövyittekö mökissä?
– Ei, kun teltoissa. Naulattiin ne kiinni järven jäähän.
– …
Ulkoilmaelämässä on se hyvä puoli, että siitä pääsee nauttimaan vähällä vaivalla tai sitten siellä voi nähdä vähän enemmänkin vaivaa. Minä tuppaan yleensä valitsemaan tuon jälkimmäisen. Hiihtovaellukset ovat tästä mainio esimerkki.
Nukumme taivasalla kylmässä teltassa, jossa kelistä riippuen lämpötila on helposti pakkasen puolella tai korkeintaan nollassa. Kiskomme painavaa ahkiota perässämme kilometritolkulla, sulatamme lumesta juomavedet ja vietämme samoissa vaatteissa monta päivää.
Mikä ihme hiihtovaelluksissa minua oikein viehättää? Löysin ainakin viisi hyvää syytä.
Parasta kestävyyskuntoilua
Hiihtovaelluksella liikumme peruskestävyysalueella. Eli juuri sillä, joka on kaiken kestävyysliikunnan pohja, perusta ja ydin. Juoksija minussa saa hymyn huulilleen joka kerta, kun kurkkaan maltillisia numeroita näyttävää sykemittariani.
Mukavaa lisähaastetta saa ahkion painosta, joka voi olla matkasta riippuen kymmeniä kiloja. Sitä kun kiskoo päivän perässään, niin tietää illalla liikkuneensa.
Opin uusia asioita
Jokaisella vaelluksella olen myös oppinut uusia käytännön taitoja, joita en olisi muuten päässyt edes kokeilemaan.
Tutustuin talviretkeilyyn vuonna 2015 Ankarat avotunturit -johdatuskurssilla, jossa meille selvisi miten teltan saa lämpimäksi bensakeittimellä ilman, että käräyttää asuinsijansa tuhkakasaksi. Keitintä käytetään seuraavan päivän vesien sulattamiseen sekä ruoan ja teltan lämmitykseen illan aikana. Yöksi se sammutetaan.
Päijänteen minihiihtovaelluksella pari viikkoa sitten rakensimme lumikammin. Yksinkertaistettuna homma toimi niin, että lapioimme lunta keoksi, annoimme sen kovettua muutaman tunnin ja koversimme asuinsijan sisäpuolelle.
Ulkoilma ja luonto
Lyömätön pariskunta, jonka hyviä puolia voisi listata loputtomiin. Hiihtoretkillä olemme kellon ympäri ulkona ja yhtä luonnon kanssa joka hetki.
Luonnossa liikkumisen hienoimpia oivalluksia minulla on ollut etsiä paikan oma rytmi ja edetä sen mukaisesti. Aivan kuten eräs varhaisimmista luonnonsuojelun uranuurtajista, yhdysvaltalainen John Muir aikanaan kirjoitti: “And into the forest I go, to lose my mind and find my soul.”
Läsnäolo liikkeessä
Hiihtovaelluksella edetään legeissä. Yksi legi on 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuutin tauko. Etenemisvauhti on maastosta riippuen noin parikymmentä minuuttia per kilometri. Eli todella hidasta.
Hidas vauhti tuottaa sen, että oma sisäinen suorittajani kyllästyy alta aikayksikön ja katoaa taivaan tuuliin. Hiihtovaelluksella ei tarvitse suorittaa. Siellä edetään juuri siihen tahtiin kuin on tarpeen. Siksi koen, että laji on yksi parhaita tapoja olla läsnä tässä hetkessä. Se on luonnon ja liikkeen omaa, puhdasta meditaatioharjoitusta.
Alla olevalla videolla esimerkki siitä, miten hidasta eteneminen oikeasti on.
Kärpäsistä ei kasva härkäsiä
Normaalielämässä menee hermo nanosekunnissa, jos netti hidastelee, aamukahvi kaatuu tai astuu kissanoksennukseen juuri kun pitäisi lähteä töihin. Vaelluksella elämän pieniin vastoinkäymisiin suhtautuu ihan eri tavalla.
Ulkoilmaelämässä on huomattavasti helpompi ottaa aikalisä ja tutkia miksi teltan vetoketju meni jumiin tai rapsuttaa suksen pohjaan kertynyt lumi ja jää.
Ulkoilmaelämä opettaa nimittäin suhteellisuudentajua. Siellä asiat on pakko ratkaista itse tai homma ei etene. Tämän tajuaminen tervehdyttää omaa suhtautumista myös niihin normaalielämän pikku vastoinkäymisiin.
Olenkin kerta kerran jälkeen vakuuttuneempi, että jokaiselle meistä hyvinvointiyhteiskunnan asukeista tekisi aika ajoin terää käydä kokeilemassa ulkoilmaelämää. Jos et usko, niin kokeile hiihtovaellusta.
Olimme mieheni Mikon kanssa 9.-11.2. Korpi-Jaakon johdolla Ankarat avotunturit -Minihiihtovaelluksella Päijänteen kansallispuistossa.
Vastaa