Mikähän siinä on, että pidän aivoni kiireisenä pitkin päivää, mutta laiminlyön kehoani toistuvasti. Tämä aiheuttaa kaikenlaisia vaivoja, joista niska-hartiaseudun jumit ovat siitä pienimmästä päästä. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä asia on yksinkertainen ja korjattavissa.

Työni pitää minut älyllisesti hereillä. Saan ajatella, ratkoa pulmia sekä keskustella itseäni viisaampien kanssa.

Vapaa-ajallani tarjoilen aivoilleni ärsykkeitä kirjallisuuden avulla. Luen paljon tai kuuntelen äänikirjoja. Lisäksi meditoin päivittäin puolisen tuntia, sillä olen huomannut sen parantavan merkittävästi keskittymiskykyäni.

Pääkopassani siis pitäisi olla kaikki hyvin, mutta mitä keholleni tapahtuu sinä aikana?

Se istuu kuin koulutettu koira. Matkustan työmatkat autolla, istun palavereissa palaverien perään, tulen kotiin ja lösähdän sohvalle tai käyn lenkillä ja lösähdän vasta sen jälkeen sohvalle.

Teen koko ajan hallaa itselleni, koska unohtelen, että ai niin – tämä keho tässä ympärilläni voisi ehkä tarvita jotain muuta kuin ainaista istumista.

Treenaan 5-6 kertaa viikossa, mutta pelkkä yksittäinen juoksulenkki tai lihaskuntoharjoittelu ei riitä pitämään tomumajaani kasassa, päinvastoin.  Sain kokea tämän karvaasti kesällä, kun olin rasitusvammani takia kolmisen kuukautta juoksematta. Juurisyy piili yksinkertaistettuna huonossa liikkuvuudessa ja kireissä lihaksissa. Ei yhtä ilman toista.

Olen myös käynyt astangajoogassa kohta kaksi vuotta. Opettajani Fatima Witick on puhunut liioittelematta jokaisella tunnillaan siitä, miten meidän pitäisi oppia arvostamaan omaa kehoamme ja alkaa tekemään sen kanssa töitä. Tätä samaa asiaa hän on toistanut satoja ja taas satoja kertoja.

Vasta nyt minulle alkaa valjeta, mitä kehon arvostaminen pohjimmiltaan tarkoittaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kuunnellut Fatimaa tai ymmärtänyt kuulemaani näiden parin vuoden aikana. Ymmärryksestä on vain ollut todella pitkä matka siihen, että olisin oikeasti alkanut tehdä asialle jotain.

Ei vain kerran tai kaksi vaan joka päivä. Monta kertaa.

Arvostus omaa kehoa kohtaan syntyy hyvin yksinkertaisesta oivalluksesta: minun on muistettava kehoni olemassaolo. Kun muistan sen, älyän myös huolehtia siitä.

Huolehtiminen ei edellytä mitään ihmeellisiä taikatemppuja. Riittää, että teen vastaliikkeitä ainaisen selkä kyyryssä istumisen sijasta. Näitä voivat olla esimerkiksi niskan taivutus taaksepäin, lapaluiden vetäminen yhteen, hartioiden pyörittäminen tai käsien vetäminen selän taakse. Puhumattakaan siitä, että nousisin välillä seisomaan vaikka kesken palaverin.

Pieniä asioita, joita voin tehdä missä vain, milloin vain ja niin useasti kuin haluan.

Olen elänyt koko ikäni siinä uskossa, että minulle riittää kun vain varaan aikaa treenaamiselle. Pitkittynyt rasitusvammani kuitenkin antoi ajattelemisen aihetta ja muistutti, että omaa kehoaan kannattaa arvostaa myös silloin, kun se toimii.

Jos siis haluan pitää itseni liikkeessä vielä seuraavat 45 vuotta, niin nyt on aika toimia. Ei huomenna eikä ylihuomenna vaan nyt.

P.S. Tätä kirjoittaessani olen noussut jo kolme kertaa sohvalta ylös sekä käynyt kerran syväkyykyssä.