Jättäydyin pois työelämän oravanpyörästä viime syksynä. Keräsin ratkaisuuni rohkeutta parin vuoden ajan kamppailemalla seikkailunhalun ja turvallisuushakuisuuden välillä.  Muistan selittäneeni itselleni asioita jopa niin, etten voi jäädä töistä pois, koska menetän työsuhdeautoni. Ja elämä ilman työsuhdeautoa, hyvänen aika, eihän se ole elämää.

Olen onneksi oppinut päätöksenteosta sen verran, että kannattaa välillä pysähtyä kuuntelemaan omia selityksiään. Miten aitoja ne loppujen lopuksi ovat ja mitä muita näkökulmia asiaan liittyy.  Mitä enemmän joutuu keksimään itselleen perusteluja, sitä kovemmin pitäisi hälytyskellojen soida.

Ratkaisuuni vaikuttivat lopulta nämä asiat:
1. Olen tehnyt töitä tauotta viimeiset parikymmentä vuotta
2. Työuraa on jäljellä ainakin toinen mokoma
3. Haluan löytää taas aidon innostuksen ja flow’n

Niinpä elän nyt tilanteessa, jossa rakennan arkea ja minäkuvaani uudelle pohjalle. Viritän herätyskellon soimaan vähintään viitenä päivänä viikossa, aikataulutan syömiset ja juoksutreenit sekä vietän sosiaalisempaa elämää kuin aikoihin. Suhtaudun viikonloppuihin neutraalisti ja sunnuntai-illat edustavat viimeinkin levollisuutta ja läsnäoloa.

Minut on tähän mennessä yllättänyt miten paljon kohtalotovereita löytyy. Osa on jo tehnyt ratkaisunsa ja elää sen kanssa tai vasta uskaltaa raottaa omien toiveidensa tynnyriä. Olipa missä tilanteessa hyvänsä, kannustan laittamaan käden sydämelle ja tarkastelemaan omia unelmiaan. Pysymällä itselleen rehellisenä, on päätösten tekeminen loppujen lopuksi aika helppoa.