Mistä juoksijan identiteetti koostuu? Mitä minulle merkitsee olla juoksija, kun olen ollut pitkään juoksematta plantaarifaskiitin takia?
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet minulle taistelua vasemman kantapään plantaarifaskiitin kanssa. Se on estänyt minua juoksemasta tavoitteellisesti tai niitä määriä, joihin olen tottunut. Kivulias vaiva on myös haastanut käsitykseni siitä, mitä tarkoittaa olla juoksija, ja saanut minut pohtimaan identiteettiäni uudesta näkökulmasta.
Aina kun kohtaan uusia ihmisiä, ja on aika esittäytyä, tulee kerrottua kuka olen tai mistä asioista elämäni koostuu. Olen aina tottunut vastaamaan olevani juoksija. Nykyisin olen ollut vähän hukassa identiteettini kanssa, sillä edellinen kisani oli Queenstownin maraton Uudessa Seelannissa 2019 ja sen jälkeinen maailmanlaajuinen koronakooma sekä kaiken kruunaava rasitusvamma laittoi treenaamisen nollille.
Plantaarifaskiitti rajoitti liikkumistani niin paljon, että pahimmillaan pelkkä jalkojen laskeminen aamuisin sängystä lattialle oli yhtä tuskaa. Juoksukilometrini putosivat dramaattisesti, ja koin voimakasta turhautumista siitä, etten kyennyt harjoittelemaan kuten ennen. Itkujen jälkeen tuli totaalinen lamaannus ja oli vaiheita, jolloin ajattelin että antaapa olla kaikki treenaaminen sitten, kun en pääse rakkaimman lajini pariin.
Plantaarifaskiitti on vaiva, joka syntyy monien asioiden summana. Terveyskirjaston mukaan jalkapohjan jännekalvo ärtyy liiallisen rasituksen, epäsopivien jalkineiden tai esimerkiksi juoksumäärän nopean lisääntymisen vuoksi. Kipu tuntuu erityisesti kantapään sisäreunassa ja on pahimmillaan aamulla liikkeelle lähtiessä.
Minun kohdallani se oli jatkuva muistutus siitä, etten pysty liikkumaan samalla tavalla kuin aiemmin.
Olen aina ajatellut, että kaikki, jotka juoksevat tavalla tai toisella, ovat juoksijoita – riippumatta vauhdista tai määrästä. Miksen osannut soveltaa tätä ajatusta itseeni, kun tämä pirullinen vaiva pakotti tauolle? Miksi juoksukilometrien puuttuminen sai minut kyseenalaistamaan sen, kuka olen?
Juoksu on ollut elämässäni aina. Se on ollut tapa löytää voimaa, sekä fyysistä että henkistä, ja antaa ajatusten virrata. Olen etsinyt juoksemalla omia rajojani ja ylittänyt ne.
Aikana ennen plantaarifaskiittia juoksu oli minulle myös tavoitteita ja päämääriä – selkeä suunta, joka antoi rytmiä elämälle. Kisakalenterini oli aina täynnä, ja odotin seuraavaa maratonia innolla.
Plantaarifaskiitin aikana lenkkitossuni seisoivat eteisessä käyttämättöminä, muistuttaen tuskallisesti siitä, mitä en pystynyt tekemään. Kun kävely sattui liikaa, jouduin jälleen kerran hyväksymään, että elämässä on hetkiä, jolloin on annettava itselleen lupa levätä.
Tunsin myös häpeää ja syyllisyyttä siitä, että en ollut juoksukuntoinen. Mutta samalla oivalsin, että juoksijan identiteettini ei ole kiinni pelkästään suorittamisesta. Se on halu liikkua, olla yhteydessä kehoon ja tuntea vapautta, jonka vain juoksu voi tuoda mukanaan.
Nyt, kun olen asteittain kuntoutunut ja pystyn taas juoksemaan lyhyitä matkoja, tunnen syvää kiitollisuutta. Jokainen juostu kilometri on voitto. Tiedän, ettei identiteettiäni määritä kuinka monta kilometriä viikossa kertyy tai kuinka kovaa juoksen. Se on syvemmällä, siinä kokemuksessa ja suhteessa, joka juoksijalla on juoksuun. Ei sitä voi yksi rasitusvamma viedä pois.
Plantaarifaskiitti oli kieltämättä kova opettaja, ja laittoi minut jopa luovuttamaan välillä. Kun kuitenkin suunnittelen tänään sunnuntailenkkiäni tuolla sateisessa syyssäässä, voin voin ylpeänä sanoa: ”Kyllä, olen juoksija.” Ei siksi, että olisin aina juossut tietyllä tavalla tai saavuttanut tiettyjä tavoitteita, vaan siksi, että juoksu on osa sitä, kuka olen.
Vastaa