Anne Tylerin Kellotanssi (Otava) oli lukukokemus, joka osui ja upposi. Tyler kuvaa ihmiseloa samaistuttavasti – hän ei maalaile suurilla siveltimenvedoilla, vaan keskittyy merkityksellisiin yksityiskohtiin. Tylerin kerronnassa on lämpöä ja ilkikurista viisautta, mikä muistuttaa hieman toisen suosikkikirjailijani Elizabeth Stroutin tyyliä.

Kellotanssin päähenkilö Willa Draken elämää seurataan useiden vuosikymmenten ajan. Hänen lapsuuttaan varjostaa äidin ailahtelevaisuus, ja myöhemmin Willa ajautuu avioliittoon miehen kanssa, joka ei ehkä kuitenkaan ole se oikea – mutta hei, näinhän elämä joskus menee.

Pienet valinnat vievät tiettyyn suuntaan, ja yhtäkkiä sitä huomaa olevansa kuusikymppinen, miettimässä, mitä tässä elämässä oikein pitäisi tehdä.

Näin käy myös Willalle, kun hän saa yllättävän puhelun ja päätyy hoitamaan poikansa entisen tyttöystävän lasta vieraaseen kaupunkiin.

Tyler on parhaimmillaan kuvatessaan Willan ympärille rakentuvaa yhteisöä ja kohtaamisia, jotka tuntuvat sekä huvittavilta että syvällisiltä.

Tylerin on mestari kuvaamaan arkea. Hän kirjoittaa hahmoistaan lämmöllä ja myötätunnolla, mutta ei silottele heidän vikojaan. Willassa on paljon samaistumispintaa: hän haluaa olla mieliksi ja välttelee konflikteja, mutta tarinan edetessä hän oppii, ettei elämässä tarvitse aina pyytää olemassaoloaan anteeksi.

Jos kaipaat suuria juonenkäänteitä ja draamaa, niin Kellotanssi ei ole välttämättä se oikea valinta. Tähän tarinaan mahtuvat lähinnä ne oivallukset, joita saat kiireettömän aamukahvin äärellä. Ei enempää eikä vähempää.

Tylerin tyyli on kuin ystävän kuuntelemista – suorapuheista ja vähän ilkikurista, mutta aina täynnä lämpöä. Jos siis etsit lukemista, joka ei saarnaa tai hehkuta, mutta tarjoaa kuitenkin syvyyttä ja saa hymyn kasvoille, on Kellotanssi on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.