Bostonin maraton. Maailman arvostetuin ja vanhin kaupunkimaraton. Kestävyysjuoksijoiden Mekka. Unelmien täyttymys. Myyttinen ja saavuttamaton kuin Boston Athletics Associationin logon yksisarvinen. Kisa opetti minulle ison liudan asioita ja tärkeimpänä sen, että olen juoksijana vielä aivan alkutaipaleella.

Kun toisilleen tuntemattomat juoksijat jutustelevat maratontapahtumissa, liikkuvat aiheet yleensä kotipaikan, juoksutaustan tai kokemusten ympärillä. Bostonissa ensimmäinen kysymys kuuluu ”missä ansaitsit paikkasi”.  Juoksemaan kun pääsee vain alittamalla oman ikäryhmänsä tiukan aikarajan.

Pääsy Bostoniin oli merkittävä etappi omien unelmieni täyttymisessä. Kisa edusti myös isointa oppimiskokemusta tähän mennessä. Ylitin maanantaina 18.4.2016 Boylston-katuun maalatun maaliviivan nettoajassa 4:04, joka oli kaikkien aikojen kolmanneksi huonoin tulokseni.

Annoinko kaikkeni? Kyllä.

Yritinkö parhaani? Kyllä.

Tunsinko itseni voittajaksi? Kyllä.

Boston opetti minulle nöyryyttä ja suhteellisuudentajua. Opin kunnioittamaan entistä paremmin maratonmatkan pituutta, reittien erilaisuutta, sääolosuhteita sekä oman kehon ja mielen rajoituksia. 

Siellä jossain kuvan keskellä siintää katuun maalattu maaliviiva.

Siellä jossain kuvan keskellä siintää Boylston-katuun maalattu maaliviiva.

Kisa-aamu valkenee pilvettömältä taivaalta. Odottelen hotellihuoneeseen tilaamaani aamiaista ja tuijotan tv-kanavien päiväkausia suoltamaa ohjelmavirtaa tapahtumasta. Reportterit hytisevät aamun viileydessä lähtöpaikalla Hopkintonissa sekä maalialueella Bostonin keskustassa. Päivästä ennustetaan lämmintä ja tuulista. Useaan kertaan muistellaan viime vuotta, jolloin satoi kaatamalla.

Sääolosuhteilla onkin Bostonin maratonilla poikkeuksellisen merkittävä osuus. Haastava reitti ei ole kierros vaan yhdensuuntainen, jolloin tuuli puhaltaa samaan suuntaan koko matkan. Lähes poikkeuksetta matka joudutaan juoksemaan vastatuuleen.

Huoneeni oveen koputetaan viimein ja selkä märkänä hätäilevä tarjoilija tuskailee juosseensa itse jo ainakin yhden maratonin. En ole hotellissa tänä aamuna ainoa joka haluaa tankata hyvissä ajoin.

”Welcome runners!” Meidät päästetään lähtöajan perusteella määrätyssä järjestyksessä keltaisiin koulubusseihin, jotka kuljettavat noin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan kisakylään. Matka kestää tunnin jonka aikana ehdin jututtaa vierustoveriani. Hänellä on edessään jo viides Bostonin maraton. Pääsy tänne on muodostunut elämäntavaksi.

Saan naiselta saman neuvon kuin usealta muultakin vierailuni aikana. Nauti matkasta äläkä intoile ensimmäisten kilometrien alamäissä, tai muuten Heartbreak Hill selättää sinut lopussa. Mieleenpainuvimman ohjeen maratonjuoksuun kuulin kuitenkin edellisenä päivänä kisajärjestäjän Pre-race-juhlissa, jossa minua neuvottiin jakamaan matka kolmeen osaan.

Ensimmäisen juokset järjellä, toisen fiiliksellä ja kolmannen sydämellä.

Älä lähde liikkeelle liian lujaa ensimmäisellä kolmanneksella, säästä voimiasi. Parinkympin tietämillä vedät fiiliksellä ja nautit kannustuksesta. Kolmas kolmannes on puhtaasti sydämen asia. Silloin mieli menee sellaista vuoristorataa, että rakkaus lajiin on se, mikä johdattaa maaliin.

Olin mielestäni perehtynyt kisaan poikkeuksellisen hyvin. Treenien lisäksi olin lukenut paljon reittikuvauksia, katsonut lukuisia videoita sekä keskustellut paikan päällä konkareiden kanssa. Tajusin kuitenkin hyvin pian lähtölaukauksen kajahdettua, että tästä tulee haastavin maraton tähän mennessä.

Kaliforniasta tulleet juoksijat hehkuttivat viileää säätä, mutta minä, joka olin tähän asti juossut suunnilleen talvitrikoilla, tajusin että pilvetön taivas ja yli 20 asteen kuumuus tekevät tepposet jos en juo jokaisella pisteellä. Lisäksi suoraan päin naamaa puhaltava tuuli hidastaa etenemistä. Tosin vastatuulesta oli sentään se hetkellinen hyöty, että etenkin isojen järvien kohdalla sai hetkellistä viilennystä olotilaan.

Reitti halkoo seitsemän kaupunkia ennen kuin päätyy Bostonin keskustaan. Natick noin viidentoista kilometrin kohdalla on yksi niistä. Silloin olemme päässeet alun alamäkivoittoisesta osuudesta matkan tasaiseen vaiheeseen ja nyt jos koska olisi mahdollisuus pitäytyä suunnitellussa kilometrivauhdissa. Minulle kaupunki jää kuitenkin mieleen paikkana, jossa todelliset vaikeudet alkavat. Vatsani kramppaa tavalla, jota en ole aiemmin kohdannut. Joudun hidastamaan vauhtia lähes minuutin per kilometri jotta pystyn ylipäätään juoksemaan.

Etiopialainen Lemi Berhanu Hayle voitti kisan ajalla 2.12,45. Kuva MarathonFoto.

Puolimaraton häämöttää. Olen noudattanut taktiikkani juoda säännöllisesti, mutta se on saanut mahani hölskymään. Aurinko porottaa alastomana taivaalta, enkä tiedä hikoilenko enää vai en. Keskityn ottamaan askeleen kerrallaan ja toivon, että sisuskaluja vääntävä tunne menee ohi. Yritän välillä kiihdyttää, mutta kipu kovenee, joten joudun taas hidastamaan. Mieleeni iskeytyy karmaiseva ajatus siitä, että en pääsekään ennätykseeni.

Kadunvarsille kerääntyneet tuhannet äänekkäät hurraajat sumentuvat yhdeksi massaksi, juoksijat menevät oikealta ja vasemmalta ohi ja hetkittäin tekee mieli vain heittäytyä maahan huutamaan kivusta ja toivoa että haihtuisin kuumuuden ansiosta osaksi ilmakehää.

Hankaluuksista huolimatta reitin puoltaväliä ei voinut ohittaa kuin nauraen. Kiitos Wellesleyn Collegen naisopiskelijoiden yli satavuotisen perinteen, Scream Tunnelin. Nuoret naiset ovat kerääntyneet reitin molemmin puolin keräämään halauksia ja suukkoja maratoonareilta ja meteli on korviahuumaava. Kirkuminen kuuluu lähes kilometrin päähän ja kaikki se kannustajien omistautuminen, energia ja into tiivistää mieliinpainuvalla tavalla koko tapahtuman tunnelman ja merkityksen.

Bostonin identiteetti on paljolti rakentunut maratonin ympärille, eikä kaupungista oikein voi puhua ilman sitä. Peräti 120 vuotta täyttänyt tapahtuma on asukkaille yhtä tärkeä osa vuoden kiertokulkua kuin joulu tai itsenäisyyspäivä. Kolme vuotta sitten tapahtunut traaginen pommitus on yhdistänyt seudun asukkaiden ja tapahtuman sidettä entisestään. Maraton juostaan joka vuosi huhtikuun kolmantena maanantaina, Patriot’s Day -pyhäpäivänä, jota vietetään kunnianosoituksena Yhdysvaltain vapaussodan ensimmäisille taisteluille.

Turvajärjestelyt reitin loppusuoralla. Kuva MarathonFoto

Turvajärjestelyt maalisuoralla. Kuva MarathonFoto

Tapahtuman ainutlaatuinen tunnelma erottautuu muista isoista kaupunkimaratoneista muun muassa siinä, että reitin varrella kannustajat osallistuvat vahvasti talkoisiin. Läpi koko matkan löytyy pisteitä, joissa asukkaat tarjoilevat juoksijoille appelsiinipaloja, banaania sekä juotavaa tai märkiä pyyhkeitä viilennykseksi. Talojen seiniin on ripustettu kannustuslakanoita. Yleisö elää kokemusta yhdessä juoksijoiden kanssa, kukin omalla tavallaan.

Bostonin maraton juhli tänä vuonna myös toista merkkipaalua, sillä naiset ovat osallistuneet kisaan 50 vuoden ajan. Roberta ”Bobbi” Gibb oli ensimmäinen nainen, joka juoksi – luvatta tosin – Bostonin ensimmäisen kerran vuonna 1966.

Newtonin kukkulat, joiden viimeinen koetinkivi tunnetaan paremmin nimellä Heartbreak Hill, olivat aikanaan Bobbille vain pieni rykäisy.  Minä taas olen vatsakipujeni takia joutunut jo kävelemään muutamaan otteeseen. Newtonin paloaseman kohdalla sumeaan tajuntaani iskee tieto, että olen ison äärellä. Muistan nimittäin maamerkin reittikuvauksista ja ymmärrän, että tästä todellakin alkaa Heartbreak Hill. Yksi legendaarisimmista nousuista maailman maratoneilla.

Päätän selättää muutaman kilometrin mittaisen Newtonin juoksemalla ja niin myös teen. Nousuja on neljä, mutta menen sekaisin laskuista jo ensimmäisen kohdalla. Koetan muistella Maratonklubin ja Pimp My Run -treenien ohjeita mäkijuoksusta, mutta maan vetovoima ja tolkuton kipu painavat reisissä niin paljon, että irvistän jokaisella askeleella.

Kukkuloiden väliset alamäet eivät tunnu kovin hyvältä. Silmäkulmasta näen, että muilla ei ole sen helpompaa ja iso osa hyytyy kävelemään. Minä en. Hymähdän alkuperäisille toiveilleni ennätysjuoksusta, kun vilkaisen kelloa ja tajuan että en selviä tästä edes alle neljän tunnin.

Tuskan, iäisyydeltä tuntuvan matkan ja kasvavan epätoivon läpi näen lopulta vanhan naisen pitelemässä kylttiä ”You’ve done it! Heartbreak Hill is over!” Tekisi mieleni mennä halaamaan. Tuulettaa kuin olisin päässyt maaliin, vaikka matkaa sinne on vielä yli kymmenen kilometriä.

”Bostonin maraton täytyy kokea, sitä ei voi selittää”, nelinkertainen voittaja Bill Rodgers on sanonut. Hänellä kesti omien sanojensa mukaan neljä kertaa saada niskalenkki reitistä, jota Boston Billynäkin tunnettu entinen kestävyysjuoksija kuvaa sanoilla ”saatanallinen”. Olen samaa mieltä.

Newtonin jälkeen alkaa jälleen alamäkiosuus. Tosin pääsemme herkuttelemaan vielä yhdellä, lyhyellä ja jyrkällä ylämäellä, ennen kuin horisontissa siintää huoltoasema Citgon kyltti. Se merkitsee lähes loppusuoraa, sillä ylitämme 40 kilometrin rajapyykin.

Vatsakivut säilyvät seuranani loppuun saakka. Hoen mielessäni edellisenä päivänä ostamani paidan slogania ”Right on Hereford, Left on Boylston”. Kääntyessäni oikealle Hereford-kadulle ja kurvatessani vasempaan Boylstonille tajuan pääseväni kaikesta huolimatta maaliin.

Boylstonin suora on pidempi kuin kuvittelin. Loppukiristä ei tule mitään mahani takia, mutta tässä vaiheessa sillä ei ole enää mitään merkitystä. Näen maalin kuin aavikon keitaan kangastuksen sillä erotuksella, että se on todellinen ja lähestyy askel askeleelta.

Maalissa päässäni takoo vain ajatus ”Minä tein sen. Kaikesta huolimatta. Minä. Tein. Sen”.

Jotkut mitalit painavat enemmän kuin toiset. Bostonin 120-vuotisessa logossa yksisarvinen kuvaa jotain saavuttamatonta. Se tunne minullekin kilpailusta jää, nyt kun väsymys, aikaerot, ylimenokausi sekä muut aiheeseen kuuluvat tunnekuohut ovat ohi. Reitin selättäminen jäi kuitenkin kaivelemaan pahemman kerran ja haluan oppia juoksemaan tuon matkan. Minulle kävi kuin monelle muullekin. Jäin koukkuun. Bostoniin on päästävä uudestaan.