Pakko päästä juoksemaan

Kaikkien aikojen juoksukesälomani lähestyi. Kalenterini olisi täysin tyhjä seuraavat neljä viikkoa ja minulla olisi kerrankin aikaa keskittyä pelkästään treenaamiseen. Oikean jalkateräni ulkosyrjän kipu muistutti kuitenkin ikävästi olemassaolostaan, joten jouduin turvautumaan jo toistamiseen ammattilaisen apuun. 

Tein fysioterapeutilta saamiani jumppaohjeita. Ne sisälsivät jonkun verran yhdellä jalalla tehtäviä liikkeitä ja jalkateräni tuntui siitä ärtyvän. Huomasin ärtyväni samaan tahtiin kinttuni kanssa. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä.

Hain alunperin apua nimenomaan fysioterapeutilta, sillä halusin korjata orastavan vikani kuntouttavien liikkeiden avulla. En levon, jota kohti oireileva oikea jalkani minua kuitenkin ajoi.

Niinpä päättelin, että minulla oli varmaan joku sitkeä tulehdustila jalassani ja varasin lopulta ajan yleislääkärille. Jos tilanne sitten vaatisi pienen lepotauon, niin kai minun olisi siihen pitkin hampain suostuttava. Olinhan ollut muutenkin jo yli viikon juoksematta, joten kaipa tämä samaan konkurssiin menisi.

Yritin tentata lekurilta kaikin keinoin, koska pääsisin juoksemaan, miten pian saisin juoksuluvan, milloin voisin kokeilla jos nyt olen ollut jo muutaman päivän juoksematta. Lääkäriä alituinen kyselyni silminnähden huvitti.

On jännä ilmiö, miten epätietoinen mieli halajaa oljenkorsia. Tällä kertaa se olisi ulkopuolisen asiantuntijan antama aikaikkuna toipumiselle. Siitä tulisi hetkeen ainoa asia maailmassani, millään muulla ei oikeastaan olisi mitään väliä.

Ikäänkuin lääkärin arvio olisi ehdoton totuus sen sijaan, että kuuntelisin omaa kehoani tarkemmin.

Lääkäri tähdensi moneen otteeseen, että ”Lepäät niin kauan kuin jalka on kipeä, koska joku rasitusvamma siellä selkeästi on.”

Oloni tuntui tukalalta, mutta lupasin levätä viikon, syödä tulehduskipulääkekuurin ja katsoa tilannetta uudemman kerran sen jälkeen.

Motivaationi tehdä fyssarin suosittelemia jumppaliikkeitä alkoi kummasti nousta, vaikka en kunnolla voinut yhden jalan varassa tehtäviä liikkeitä suorittaa. Minusta tuntui siitä huolimatta, että jokunen kivi oli kääntämättä. Löytyisikö jostain joku oikopolku, joka mahdollistaisi lenkkareiden sitomisen jalkaan tositarkoituksella.

Kohtalon johdatusta

Kesälomani alkoi. Siis tämä sama loma, josta piti tulla kaikkien aikojen juoksukesä. Ainoastaan sillä erotuksella, että säiden puolesta oli kaikkien aikojen kesä, mutta minä en vieläkään juossut. Olin tyhjäkäynnillä ja se alkoi ottaa päähän.

Palloilin joutessani kaupungilla ja törmäsin vahingossa jalkahoitolan avoimeen oveen. Haa, kohtalon suopeaa johdatusta, ajattelin samalla kun painelin ovesta peremmälle.

Tiedän nimittäin vanhastaan, että minulla on vähän vasaravarpaiden vikaa. Halusin varmistaa, ettei se ole nyt alkanut kuitenkin oireilemaan ja aiheuta jomotusta jalkaterän ulkosyrjällä.

Hyvä tuurini jatkui, sillä hoitajalla oli onneksi aikaa ennen seuraavaa asiakasta. Hän totesi hetken tutkittuaan, että oikean jalkani ukkovarvas ja viereinen kakkosvarvas ovat liian kiinni toisissaan. Tämä vetää jalkaterän luita väärään asentoon ja voi aiheuttaa ongelmia myös ulkosyrjään. Kuulin tuosta lauseesta kaiken muun paitsi voi-sanan.

Sain tuossa tuokiossa mittojeni mukaan tehdyn orteesin, eli tuen kyseisten varpaiden väliin. Minun pitäisi kuulemma parin viikon säännöllisen käytön jälkeen huomata ero.

Havaitsin eron jo illalla, sillä jomotus jalkaterässäni helpotti. Ajattelin toiveikkaana, että löytyiköhän tästä sittenkin se lopullinen syy.

Enää muutama päivä ja pääsisin testaamaan juoksua. Oloni tuntui levollisemmalta kuin aikoihin. Ehkä kesälomani ei olisikaan pilalla, sitä paitsi vastahan se oli alkanut.

Pieni ja viaton tuntuma, josta aiheutui viikkojen henkinen hässäkkä. Tästä kaikki lähti liikkeelle.

Toipuminen alkaa oikeastaan vasta silloin, kun hyväksyy tilanteen