Juoksutekniikan opettelu on ihmeellistä. Se valtaa helposti koko mielen jos asialle antaa vähänkin tilaa. Mihin suuntaat katseesi, pysyykö keskivartalo kasassa, rullaako askel riittävän rennosti, mutta kuitenkin kimmoisasti,  säilyykö askeltiheys vauhdista riippumatta ja nouseeko se polvi riittävästi.  Ai niin, ja hengittääkin pitäisi.

Oman tekniikan hiomisessa on lukuisia hyviä puolia. Juoksusta saa taloudellisempaa, tehokkaampaa, vauhdikkaampaa, rennompaa ja oikea tekniikka ennaltaehkäisee rasitusvammoja. Tämänhän periaatteessa lapsikin tietää, mutta kuinka ihmeessä onnistuisi

a) ensin pyyhkimään kovalevyltään kaikki virheelliset tottumukset
b) iskostamaan oikean tyylin selkäytimeen

Niinpä löysin itseni jo kolmatta (3) kertaa juoksutekniikkakurssilta. Tällä kertaa pääsin jatkotasolle, kun Runner’s High:n Pimp My Run 2.0 alkoi tammikuussa. Oman juoksun katsominen videolta on ehkä tehokkain mahdollisin keino saada jotain jakeluun. Nöyryys ottaa kotiläksyt osaksi  treenirutiineja kasvaa kummasti, kun tuijottaa posket punaisina omaa pungerrustaan valkokankaalta. Kaikkien nähden. Hidastettuna. Samalla kun valmentaja analysoi mikä toimii ja mikä ei. Mieleeni piirtyi miten polveni kääntyvät sisäänpäin, toinen jalkaterä kanittaa ulospäin, nilkka romahtaa eikä ryhti pysy kasassa. Ja se polvi. Ei se vaan nouse.

Viime kerran opetusfilmin jälkeen olen päättänyt opetella vähän joka päivä: koordinaatioita, venyttelyjä ja sitä polvennostoa. Pokkaa se ainakin kehittää, kun touhuaa yksinään julkisilla paikoilla. Tosin välillä kannattaa palauttaa itsensä nykyhetkeen, koska jos esimerkiksi poikkeaa lenkin jälkeen lähikauppaan, niin askeltiheydellä ei ole maitohyllyjen välissä kauheasti merkitystä.