Pohdin uusimman Juoksija-lehden haastattelussa sitä, onko juoksu minulle elämysten vai tulosten hakemista. Ennätystulokset ilahduttavat aina, mutta juoksuun liittyy paljon muutakin, syvempiä arvoja ja elinikäistä oppimista.

Jos minulla olisi tämän postauksen sijaan mahdollisuus käyttää fläppitaulua, niin piirtäisin kolmion jonka yksi kärki on elämykset, toinen tulokset ja kolmas hyvinvointi. Juoksu nimittäin on kaikkea tätä: riemua oman ennätyksen rikkomisesta, huikeita elämyksiä fyysisellä ja psyykkisellä tasolla sekä oman hyvinvoinnin pitkäjänteistä vaalimista. Parhaimmassa tapauksessa kolmion kaikki kärjet ovat tasapainossa keskenään, mutta usein joku niistä painottuu enemmän kuin toinen.

Toiselle fläpille vetäisin merkitystä kuvaavan aikajanan, jossa elämyskäppyrä nousee tulosviivan yli siinä vaiheessa, kun ikää on karttunut riittävästi. Jossain vaiheessa elämänkaarta kun tulokset eivät enää parane vaikka päällään seisoisi. Silloin juoksun merkitys löytyy muusta kuin kellon tuijotuksesta.

Aloittaessani maratonjuoksun vuonna 2012 suurin tavoitteeni oli selvitä ensimmäisestä kisasta elävänä maaliin. En ollut ikinä juossut niin pitkää matkaa ja jos joku olisi sanonut, että neljän vuoden päästä kotini seinä notkuu erilaisista maratonmitaleista, olisin nauranut makeasti päin naamaa.  Tuloksista en edes osannut haaveilla.

Pariisin maratonilla 2014 alitin ensimmäistä kertaa neljä tuntia ja meinasin haljeta ylpeydestä. Ahkeralla harjoittelulla aikani parani yli puoli tuntia edellisestä syksystä ja tuntui, että vain taivas on rajana tälle kehitykselle. Onnistuin parantamaan omia ennätyksiäni kerta toisensa jälkeen vielä muutamassa kisassa.

Loppuajat tuntuivat niin hyvälle, että oli helppo tuudittautua niiden varaan ja uskotella kehityksen jatkuvan iänkaikkisesti. Jos vaakakuppiin olisi silloin asetettu elämykset vai tulokset, olisin kallistunut jälkimmäiseen. Kunnes harhaluulolleni tuli karvas stoppi.

New Yorkissa 2015 maratonaikani huononi omasta ennätyksestä yli seitsemän minuuttia, mikä sai minut tuskailemaan asiaa monta päivää. En voinut ymmärtää, miten hyvin edennyt tulosputki tällä tavalla romahtaa. Jälkiviisaana keksin toki montakin selitystä, mutta se pettymys jäi mieleeni.

Rehellisyyden nimissä minulla kesti Nykin jälkeen vielä pari kisaa myöntää itselleni, että tuloskehitys ei todellakaan ole lineaarista vaan muuttujia on niin paljon ettei niitä pysty aina edes ennakoimaan vaikka harjoittelisi miten kurinalaisesti. Kisapäivän olosuhteet, reittiprofiili, tankkaaminen, kropan temppuilut tai kyky keskittyä vaikuttavat kaikki siihen millaisen tulokseen pääsee.

Hienoin venyttelyhetki vähään aikaan. Kuva Seppo Anttila / Juoksija-lehti

Jokainen kisa itsessään on elämys ja parhaimmillaan niitä voi syntyä ihan tavallisella treenilenkillä. Kuten silloin, kun Juoksija-lehden Seppo Anttila kuvasi haastattelun yhteyteen valokuvat, joita saan luvan kanssa käyttää myös tässä postauksessa. Helsinkiin sattui kuvauspäivänä pitkästä aikaa aurinkoinen pakkassää ja meri oli jäätymäisillään. Se suorastaan höyrysi. Näky oli niin maaginen, että sitä oli lisäksemme taltioimassa aimo joukko satunnaisia valokuvaajia Kaivopuiston rannalla.

Kisojen, etenkin maratonien, lisäksi myös matkailu tarjoaa mahdollisuuden elämyksiin. Sitä varmemmin, mitä ennakkoluulottomammin pystyy suhtautumaan uusiin paikkoihin ja kulttuureihin. Olen yhdistänyt nämä kaksi, sillä koen että kuninkuusmatkan juokseminen ulkomailla on samalla myös palkinto kaikesta treenaamisesta. Tähtäimessäni siintää juosta maraton seitsemällä mantereella, joten en edes halua lähteä taistelemaan sekuntikelloa vastaan vaan enemmänkin kyse on kokonaiselämyksestä. Maanosa, kaupunki ja kisa kerrallaan.

Jos jotain viime vuoden kisaputkesta olen oppinut, niin elämykset ja tulokset kulkevat tätä nykyä käsi kädessä. Ne ovat saman kolikon kaksi puolta. Juoksukokemukset ovat kasvattaneet minua ihmisenä piirun verran ja rentouttaneet suhtautumistani yksittäisiin kisatuloksiin.

Tosin sitä en kiellä, etteikö kisanumeron kiinnittäminen etumukseen olisi edelleenkin seireenin kutsu kilpailuvietilleni. Ja jos kehnosti käy, niin ainahan voin selittää valmentajalle huonoa aikaa sillä, että olin vain jahtaamassa elämyksiä.