Elämäni ensimmäinen ultramatka

Kivikkoa, juurakkoa, liejua ja pitkospuita. Loputtomia nousuja ja laskuja. Urheilugeeliä ja energiapatukoita. Näistä elementeistä rakentui elämäni ensimmäinen ultramatka, joka löysi paikkansa hauskanpidon kolmiportaisella asteikolla vähän yllättävältä sijalta.

Juoksimme viime viikolla mieheni kanssa Hetta-Pallas vaellusreitin kertarysäyksellä läpi. Matkaa kertyi 55 kilometriä. Se oli meille molemmille pisin yhtenäinen polkujuoksu ja ensimmäinen ultra.

Käymme säännöllisesti vaeltamassa Lapin erämaissa, mutta tänä vuonna jostain selittämättömästä päähänpistosta innostuimme ajatuksesta juosta joku pohjoisen reitti läpi. Hetta-Pallas kiinnittyi tähtäimeemme sopivan pituutensa ansiosta.

Tiedossamme oli alueella heinäkuun puolessa välissä juostava NUTS Ylläs Pallas -polkujuoksukisa, mutta halusimme tehdä omatoimisen ultrakokeilun vailla numerolapun nostattamaa kilpailuhenkisyyttä. Testata kaikessa rauhassa, miltä niin pitkä matka tuntuisi.

Ja tuntuihan se. Ainakin reisissä, persauksessa ja polvissa.

Hämmästyksekseni tosin huomasin, että pitkin kevättä juoksuani vaivanneet nilkkaongelmat loistivat poissaolollaan. Polkujuoksu tarjosi ilmeisesti niin vaihtelevan alustan etenemiselle, että pääsin käyttämään eri lihasryhmiä monipuolisemmin kuin perustreenissäni asfaltilla tai hiekalla.

Vaelluspiireissä sanotaan, että hauskanpitoa on kolmea erilaista tyyppiä:

Tyypin I hauskaa on sellainen tekeminen, joka tuntuu hauskalta ja myös on hauskaa. Niin tehdessä kuin sen jälkeenkin.

Tyypin II hauskaa puolestaan on tekeminen, joka ei ole hauskaa sillä hetkellä, mutta josta jää erittäin hauskat muistot. Lisäksi se on tekemistä, jolla kelpaa elvistellä jälkikäteen.

Tyypin III hauskaa on tekeminen, joka ei ole lainkaan hauskaa tehdessä eikä sen jälkeen. Tilanteet saattavat sisältää loukkaantumisia tai kääntyä jopa hengenvaarallisiksi. Kolmostyypin hauskanpidosta ei voi kuin ottaa kaikessa hiljaisuudessa opikseen.

Oletin kokemukseeni pohjaten, että Hetta-Pallas vaellusreitin juokseminen asettuisi hauskanpidon asteikolla Tyyppiin II , mutta toisin kävi. Hauskaa olikin koko ajan ja pysyimme vähän yllättävästi Tyypissä I!

Kaikki meni jotenkin hämmästyttävällä tavalla putkeen. Lihaksiin toki sattui, mutta kipu kuuluu pitkällä matkalla asiaan.  Odottamani henkinen romahdus tai tunnemyrskyt, jotka olisivat muuttaneet kokemuksen Tyypin II hauskaksi, puuttuivat. Minulle ei tullut missään vaiheessa tarvetta a) heittää juoksureppua tunturin rinnettä alas, b) tunnetta siitä etten jaksaisi tai c) katkeraa katumusta alkuperäistä ideaa kohtaan.

Olo oli enemmänkin leikkisän hilpeä. Mieleeni nousi monta kertaa matkan aikana urheilumerkki Salomonin slogan, joka on osuvasti Time To Play.

Polkujuoksuun kun on sisäänkirjoitettuna tietty iloluontoisuus ja huolettomuus, joka liittyy läheisesti lasten seikkailuleikkeihin. Mitä muutakaan pystyi ajattelemaan, kun pomppi kiviltä toisille, väisteli lätäköitä tai hyppi puunrunkojen yli. Lieju tai lumisohjokin saivat vain nauramaan.

Leikkisyyttä edesauttoi meillä tietenkin se, että emme olleet kisaamassa vaan etenimme täysin omaan tahtiin. Oli kiintoisaa havaita, miten paljon numerolapun puuttuminen antoi liikkumavaraa ja malttia omalle mielelle. Vaihtelu virkistää, näköjään.

Myönnettäköön tosin, että itseäni jäi tämän turistikokemuksen perusteella hieman kaihertamaan ajatus tempaista matka kisamielessä.  NUTS Ylläs Pallas -osallistujat kun menevät todennäköisesti heittämällä hauskanpidon tyypityksessä toiselle tasolle. Saahan siis nähdä, josko omakin nimeni löytyy osallistujalistasta jo ensi vuonna.

Hurjasti tsemppiä kaikille ensi viikonlopun NUTS Ylläs Pallas -kisaajille, olette sankareita joka ikinen!