Sanotaan, että kenialaista juoksijaa voi katsoa kunnolla silmiin vasta, kun on selvittänyt Fluorsparin. Kyseessä on puolimaratonin mittainen treeni, joka juostaan kokonaan ylämäkeen.  

Mäkitreenit ovat olennainen osa kenialaisten juoksijoiden harjoitusohjelmaa. Fluorspar Hill on mäkitreenien legenda ja kiistaton kuningas.

Fluorsparin reitti lähtee vanhan mineraalikaivoksen pohjalta ja nousee 21 kilometriä ylös 2 700 metriin. Paikallisten ennätys matkalla on 1h 23min, joka kertoo siitä, että kyseessä on erittäin vaativa treeni jopa maailman parhaille kestävyysjuoksijoille.

Fluorsparin reittiprofiili on selkeä, mutta vähän se vetää hiljaiseksi.

Pääsin viime kesänä kokemaan, miltä tuntuu treenata kuin kenialainen. Osallistuin Running With The Kenyans -juoksuleirille, jonka ohjelmaan kuului luonnollisesti myös Fluorspar.

Tuleva treeni nousi keskusteluihin melkeinpä päivittäin ja herätti meissä leiriläisissä selkeästi kauhun sekaista kunnioitusta. Selviäisinkö haasteesta? Millaisen strategian otan matkalle? Missä ajassa se on mahdollista juosta?

Suurin osa leirimme osallistujista oli alta kolmen tunnin maratoonareita, mutta siitä huolimatta heillä tuntui olevan samankaltaisia mietteitä kuin minullakin. Tosin oma tavoitteeni oli selvittää reitti ylipäätään läpi. Päästä omin jaloin lähdöstä maaliin.

Tänne ei saa tulla lorvimaan.

Fluorspar on vanha mineraalikaivos, joka sijaitsee Rift Valley -laakson pohjalla. Lähtömme oli aamulla varhain, koska auringon noustessa alueesta tulisi hetkessä helvetinkattila. Lämpötila kohoaisi nopeasti suojaisessa laaksossa tuskallisen kuumaksi.

Saimme aamiaiseksi kuivan sämpylän, banaanin ja vettä. Sen voimalla olisi tarkoitus jaksaa kovin treeni, jonka olen koskaan vetänyt.

Meille oli varattu kolme huoltoautoa, joista ensimmäinen kulkisi nopeimpien juoksijoiden edellä, toinen ryhmämme keskivaiheilla ja kolmas pitäisi perää. Viimeisen auton kyytiin sai myös hypätä jos omat voimat loppuisivat kesken.

Aikaraja suoritukselle tulisi olemaan kolme ja puoli tuntia. Katselin viimeistä autoa ja päätin, etten tulisi tarvitsemaan sen palveluja vaikka mikä olisi.

Juoksuleirimme ryhmän päät täynnä kysymyksiä juuri ennen lähtölaskentaa.

”Olette perillä siinä vaiheessa, kun asfaltti alkaa mäen päällä”, leirimme isäntä, kirjailija Adharanand Finn painotti. Hän komensi meitä pitämään kättä kaivoksen puomilla, kun lähtölaskenta alkoi.

Ensimmäiset kilometrit tuntuivat kohtuullisen hyvältä ja oma juoksurytmini löytyi vaivatta. Sykkeeni nousivat nopeasti, mutta tasaisen hitaalla vauhdilla saisin ne ehkä pidettyä aisoissa. Laskin, että jos pystyn pitämään tämän kilometrivauhdin, ehtisin määräajassa helposti mäen päälle.

Huoltoauto odotti sovitusti ensimmäisen viiden kilometrin kohdalla. Vaihdoin kävelyksi, jotta sain varmasti juotua kunnolla. Lämpötila oli jo nousussa ja tarvitsisin nestettä.

Jatkoin juoksua, mutta minua alkoikin pyörryttää. Hidastin vauhtia ja siitä huolimatta sykkeet nousivat korkeammalle kuin äsken. Otin juoksukaverini Jessican kanssa tavoitteeksi juosta 3 + 1 tahdilla eli kolme minuuttia juoksua ja yksi kävelyä.

Yhä ylös yrittää… Reitti otti kaikilla koville, myös ryhmämme nopeimmille juoksijoille ja juoksuoppaillemme.

Noustuamme riittävän korkealle aloimme nähdä maisemia alas laaksoon. Auringon kultaama vehreys ja ympäröivät vuoret olivat häkellyttävän kauniita.

Tai siis olisivat olleet, jos olisin pystynyt niistä nauttimaan. Vähäinen aamiainen, oheneva ilma ja tasaisen tappava ylämäki veivät kaiken energiani. Keskityin ottamaan askeleen kerrallaan. Se oli ainoa mihin sillä hetkellä pystyin.

Jessica yritti pitää juttua yllä, mutten enää pystynyt vastaamaan. Ynähtelin aikani, kunnes hiljenin. Jossain vaiheessa hengitykseni alkoi vinkua niin pahasti, että vaihdoin kävelyksi. Viittilöin Jessicaa jatkamaan matkaansa.

Fluorspar pitää sisällään 23 käännöstä. Huoltoauto odotti aina parin mutkan päässä ja tankkasin sieltä banaania sekä vettä. Jokaisella kerralla minua kannustettiin nousemaan kyytiin. Jokaisella kerralla pyöritin pontevasti päätäni ja kieltäydyin. Olin viimeinen reitillä.

Reippaimmat meistä jaksoivat dokumentoida etenemistään.

Serpentiinitie oli paikoin huonossa kunnossa. Siinä oli monttuja, kiviä ja kaltevuutta. Pohkeistani katosi vähitellen tunto. Pelkäsin, että jos astun vahingossa harhaan ja kaadun, en välttämättä enää pääsisi jaloilleni.

Tuijotin horisonttiin, joka tarkoitti tässä tapauksessa aina seuraavaa mutkaa. Välillä ohitin muutaman talon, jonka pihalta kirmaisi lapsia huutelemaan, osoittelemaan ja tirskumaan. En ollut kyennyt vastaamaan heille enää pitkiin aikoihin.

Eräs juoksuleirimme isännistä, Godfrey oli hypännyt viimeisestä huoltoautosta kannustamaan minua. Hän tuli välillä juttusille, mutta pahoittelin sanoen etten pystynyt oikein puhumaan. Kaikki voimani menivät etenemiseen ja siihen, että pysyisin pystyssä.

Jossain kuudentoista kilometrin paikkeilla Godfrey hihkaisi nauraen minulle, että apina vaanii evästäni. Olin napannut huoltoautosta banaanin, jota mussutin samalla kun askelsin eteenpäin. Tietä reunustavassa puussa loikki vierelläni apina, joka tuijotti kiinteästi banaaniani. Sillä hetkellä tilanne ei naurattanut minua pätkääkään. Banaaniini kiteytyi kaikki se energia, mitä minulla oli jäljellä ja en toden totta aikonut jakaa siitä muruakaan.

Viimeiset metrit jäljellä, hengitys vinkuu ja itkettää. Ristus, mikä reeni!

Ajantajuni oli kadonnut, en luottanut sykemittarini näyttämään kilometrimäärään. En osannut laskea paljonko olin tullut tai paljonko matkaa olisi vielä jäljellä. Liikuin vain monotonisesti ylöspäin ja yritin parhaani mukaan olla ajattelematta loppuuko tämä milloinkaan.

Seuraavan mutkan jälkeen näin kuitenkin juoksuleiriläisemme Stefanin. Hän tsemppasi että enää sata metriä maaliin. En ollut uskoa korviani.

Pian näin myös muut leiriläiset jotka kaikki taputtivat ja huusivat nimeäni. Minua alkoi itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Viimeiset metrit olivat pitkiä ja raskaita. Asfaltti jalkojeni alla ei ole kuitenkaan ikinä tuntunut niin hyvältä. Kaaduin sen päälle makaamaan ja huohottamaan. Joku lykkäsi käteeni vesipullon ja syömistä.

Sain taputuksia selkään ja kyselyitä olenko kunnossa. Suustani tuli vain mongerrusta, mutta mieleni kiljui riemusta. Saan katsoa jatkossa kenialaisia rehellisesti silmiin. Olen perhana vieköön selvittänyt tieni omin jaloin mineraalikaivoksen puomilta Fluorspar Hillin päälle!

Fluorspar Hillin kuninkaat ja kuningattaret, nyt jo naurattaa.

Outdoor option on myös Facebookissa

Juoksuaakkoseni

Miltä juoksu näyttää aakkosten näkökulmasta? Käyn läpi kirjaimet aasta ööhön ja kerron, mitä ajatuksia tai muistoja ne minussa herättävät.

A niin kuin Aamulenkit, Ateenan maraton ja Avausvedot

B niin kuin Brother Colm O’Connell

C niin kuin Cooperin testi

D niin kuin DNS

E niin kuin Etäisyys

F niin kuin Fluorspar Hill