Kolmas reaktio rasitusvammaan: toipuminen

Tarvitsin lopulta fysioterapeutin, lääkärin ja jalkahoitajan sekä kolme eri ortopediä, jotta sain kesälomaani piinaavaan rasitusvammaan vihdoinkin selvyyden. 

”Muistuta minua seuraavan kerran, kun alan voivottelemaan jostain kiputilasta juoksun takia, että mene suoraan ortopedille käymättä yhdenkään poppamiehen kautta”, tähdensin miehelleni ja heristin sanojeni vakuudeksi hänelle, itselleni ja universumille sormeani helteisellä Kuopion torilla.

Olin tulossa urheiluvammoihin erikoistuneen ortopedin vastaanotolta. Hän kuunteli sepustukseni, paineli oikeaa jalkaterääni hetken ja löysi aika nopeasti kipukohdan. Mieltäni hieman huojensi, että joku yksittäinen kohta lopulta löytyi. Kipu kun oli pitkin kesää säteillyt eri puolilla jalkaterää.

”Sinulla näyttäisi olevan rasitusosteopatiaa jalkaterän viidennessä metatarsaaliluussa. Toisin sanoen se ei ole vielä rasitusmurtuma, mutta jos jatkat juoksua niin se voi sellaiseksi kehittyä”, ortopedi totesi eikä nähnyt tarvetta lähettää minua kuvattavaksi. Magneettikuvaus nimittäin olisi ainoa, missä tämänkaltaisesta vammasta saisi varmuuden.

Jalan luiden kuva on lainassa Tanssifysioterapian sivuilta.

Olin hämmentynyt ja vähän harmissani, sillä arvasin juoksutaukoni jatkuvan. Ainoa lisäkysymys, jonka osasin esittää oli, että koska pääsen juoksemaan ja jos käyn liian aikaisin testaamassa, sössisinkö sillä toipumisprosessin?

Sain arvioksi 1-2 viikkoa lisää telakkaa. En pilaisi tilannetta liian aikaisella lenkkeilyllä, mutta ylimääräinen juoksentelu kipeällä jalalla toki hidastaisi paranemista. Ortopedi myös suositteli päkiän alle laitettavaa pehmikettä, joka hieman vähentäisi painetta esimerkiksi kävellessä.

Tämä ei ole vesi-ilmapallo vaikka äkkiseltään voisi niin luulla.  Kyseessä on ortopedin suosittelema päkiäpehmike, johon on kuvaushetkellä lennähtänyt tuulen mukana roska.

Kaikkien aikojen treenilomani oli puolessa välissä, enkä ollut vieläkään juossut testilenkkiä lukuunottamatta metriäkään. Sinnittelin päivä toisensa jälkeen tekemällä core-treenejä, fysioterapeutin suosittelemia jalkaterää, reittä ja pakaraa vahvistavia liikkeitä sekä kävin välillä kokeilemassa kävelyä, koska tuntui että oli pakko päästä liikkeelle.

Tajusin jälleen kerran, miten kokonaisvaltainen harrastus juoksu olikaan. Kyllähän muissakin treenimuodoissa tulee hiki ja saa lihakset kipeäksi, mutta juoksu on jotain ainutlaatuista: kehon oma voima ilman mitään apuvälineitä, hengästyminen, liike ja vahva tunne siitä että on elossa.

Vannoin mielessäni, että jahka pääsisin taas juoksemaan, en jättäisi yhtäkään lenkkiä kevyin perustein välistä. Nauttisin jokaisesta askeleesta ja vaikka treeni olisi miten rankka, en aikoisi pelätä tai valittaa mielessäni omien voimieni vähyyttä. Aikoisin iloita siitä, että olen jälleen liikkeellä.

Harmillisesti kehoaan tuntuu arvostavan vasta siinä vaiheessa, kun sen toiminnallisuuksia on otettu hetkeksi pois.

Kuopiolaisen ortopedin numero yksi määräämä kahden viikon juoksutauko ei kuitenkaan parantanut oikeaa jalkaterääni. Minusta tuntui, että olin edelleen lähtöpisteessä ja aloin epäillä diagnoosia. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin epätietoisuus.

Halusin varmuuden ja palattuani kaupunkiin marssin toiselle ortopedille vakaana aikomuksenani saada lähete magneettikuvaan.

Ortopedi numero kaksi epäili, että oireeni saattaisivat viitata Mortonin neuroomaan eli päkiän alueen hermopinteeseen. Se ei kuulemma estäisi juoksemista, mutta edellyttäisi kengiltä jämeryyttä sekä mahdollisesti erikoispohjallisia.

Asia selviäisi magneettikuvassa, joten minut passitettiin nakuttavaan ja meluavaan putkeen. Maatessani jalka tuettuna olin tyytyväinen, että nyt saisin viimeinkin tietää totuuden, mutta samalla kertaa minua tietenkin vähän pelotti mitä sieltä paljastuisi.

Siinä se nyt viimein on, oikea jalkani läpivalaistuna

Lähetteen antanut ortopedi jäi lomalle, joten ortopedi numero kolme konsultoi minua puhelimitse magneettikuvien tulosten perusteella. Lopullinen diagnoosi osoittautui tismalleen samaksi, minkä ortopedi numero yksi oli minulle todennut jo kaksi viikkoa sitten käsikopelolla.

Tällä kertaa tulos oli kuitenkin kiistaton. Epävarmuuden aika oli kuukauden arpomisen jälkeen viimeinkin ohi.

Käytännössä siis oikean pikkuvarpaani kohdalla oleva jalkateräluu eli tuo viides metatarsaali oli kärsinyt juoksuistani siinä määrin, että minulle oli syntynyt rasitusmurtuman esiaste, rasitusosteopatia.

Tämmöinen voi kuulemma kehittyä jopa muutamassa viikossa. Onneksi se ei ollut päässyt äitymään murtumaksi, koska silloin juoksutaukoa olisi tullut pahimmillaan kuukausia.

Huomasin puhelun aikana, että olin tavallaan salaa toivonut ortopedi numero kakkosen povaamaa Mortonin neuroomaa. Silloin olisin nimittäin päässyt takaisin juoksemaan nopeammin uusilla pohjallisilla tai kengillä. Se olisi kuitenkin ollut isossa kuvassa vain pikavoitto, jonka hintana olisin saanut itselleni pitkäikäisen harmin.

Syy selvillä ja uusi alku

Takanani oli nyt jo kuukauden juoksutauko ja ortopedi numero kolme määräsi vielä kaksi viikkoa lisää telakkaa. Positiivisia uutisiakin kuitenkin oli.

”Kun saat tuon parannettua, kipeästä kohdastasi tulee entistä vahvempi. Kaikki sellainen liikunta, josta jalkateräsi ei kipeydy on toipumisen aikana sallittua.”

Saanko siis pyöräillä? Saanko kävellä? Saanko tehdä corea eli kehonhallintaa parantavia treenejä? ”Kyllä saat, mutta kuuntele jalkaasi.”

Olin oppinut kolmanteen ortopediin mennessä, että kirjoitin etukäteen kaikki mieltäni askarruttavat kysymykset ylös, niin en unohda niitä sitten tositilanteessa. Ja kysymyksiä minulla piisasi. Ortopedi onneksi vastasi tenttaukseeni hämmästyttävän kärsivällisesti.

Niinpä lomapäiväni koostuivat jatkossakin coresta ja oikean jalkani täsmäjumppaliikkeistä. Aloin vähitellen sopeutua tilanteeseen ja lohdutin itseäni sillä, että ainakin keskivartaloni on muokkautunut uuteen uskoon kesän aikana.

Kaipasin kuitenkin kestävyystreeniä niin kovasti, että kaivoin naftaliinista ikivanhan fillarini. Päätin kokeilla, miltä pyöräily tuntuisi pitkästä aikaa. Se kun oli sallittujen lajien listalla.

Tarina jatkuu…

Täältä löydät aiemmat osat

Ensimmäinen reaktio rasitusvammaan: kieltäminen

Täsmäohjeet kuntoutukseen fysioterapeutilta

Pakko päästä juoksemaan

Toinen reaktio rasitusvammaan: hyväksyminen

2 Comments

  1. Edellinen osa taisi olla ensimmäinen sun kirjoittama blogiteksti, jonka luen. Tajusin äsken, että IRL tilanne saattaa olla aivan toinen ja rasitusvammasta toipuminen jo ohi.

    Mulla kävi vuosia sitten niin, että viimeisellä viikolla ennen hiihtolomaa alkuviikosta jalkaterään tuli joku vamma, enkä pystynyt edes astumaan jalalla kunnolla. Viikonloppuna lähdettiin Ruotsiin viikoksi laskettelemaan, joten menin lääkäriin. Lääkäri määräsi 2 viikon totaalisen liikuntakiellon ja laskettelureissu jää ehdottomasti väliin. Eihän se mukavalta tuntunut ja luovuin jo toivosta. Isä totesi, että käydään vielä toisella lääkärillä. Lapsuuden kodin vieressä piti vastaanottoa urheilulääkäri ja mentiin hänen luo. Selitin, että olisin viikonloppuna lähdössä laskettelemaan, että onnistuuko. Lääkäri totesi, että tokihan laskettelemaan on päästävä. Hän tutki jalan ja määräsi jonkun lääkkeen. Sanoi vielä, että mono tukee hyvin jalkaa, kehoitti tarkkailemaan laskiessa jalkaa ja lopettamaan, jos alkaa tuntua pahalta. Pystyin laskemaan koko hiihtolomaviikon normaalisti ilman ongelmia. Itse opin tuosta, että kannattaa mennä oikean asiantuntijan luo.

    • Tarja

      1 elokuun, 2018 at 11:07

      Toipuminen on vielä päällä, valitettavasti. Tarinalle on kuitenkin tulossa jatkoa, joten kiva kun olet löytänyt blogini pariin. Olen täysin samaa mieltä, että kannattaa painella välittömästi suoraan oikean ammattilaisen pakeille, eikä yrittää kikkailla eri reittejä.

Vastaa

Your email address will not be published.

*

© 2021 Outdoor option

Theme by Anders NorenUp ↑