Kipu kuuluu asiaan

Kirjoitin Juoksijan sielun käsikirjoitukseen elämäni ensimmäisestä ultramatkasta Hetta-Pallaksella. Tarina ei koskaan päätynyt lopulliseen kirjaan asti, mutta julkaisen siitä nyt osan sen kunniaksi, että  Pallas-Yllästunturin kansallispuisto täyttää tänään kunnioitettavat 80-vuotta.

”Kiihdytän tahtiani, jotta välimatka kasvaisi enkä kuulisi kuinka mieheni Mikko marmattaa että hänen jalkansa ovat kipeät. Laskeudumme alas Lumikero-tunturin huipulta.

Kesäillan valo pehmentää maiseman sävyjä. En tiedä enkä oikeastaan välitäkään tietää kellonaikaa. Lapin kesällä on sellainen vaikutus ihmiseen. Näkymästä pystyn kuitenkin päättelemään, että päivä on kääntynyt iltaan.

Juoksen polkua alas, mutta jyrkkä ja kivikkoinen rinne pakottaa ottamaan  välillä kävelyaskeleita. Ainoa tavoitteemme on lopulta päästä ehjänä perille, joten riskejä on turha ottaa. Myös minun polviini sattuu. Jokainen tärähdys ottaa etureisiini niin, että ne ovat kuin tulessa. Vuorotellen, jokaisella askeleella.

Olemme olleet liikkeellä aamusta saakka ja minulla on nälkä. En kuitenkaan enää keksi mitään, mitä varsinaisesti haluaisin syödä. Kun rasitus on riitävän kova, jossain vaiheessa joutuu ruokaa syömään väkisin, koska järki sanoo, että elimistö tarvitsee energiaa, vaikka näläntunnetta ei olisikaan.

Rakastan tätä hetkeä. Olen juuri tässä, olen elossa ja pystyn juoksemaan. Keho kertoo sen minulle.

Olemme reitin puolivälissä laskeutumassa Lumikeroa alaspäin. Tämä on merkittävä kohta henkisesti. Olemme saavuttaneet ison etapin, mutta toinen mokoma on vielä jäljellä. Joudumme kaivamaan kaikki voimanrippeet selvitäksemme henkisen ja fyysisen muurin ylitse.

Ei siis ihme, että Mikko kiroili jalkojaan takanani.

Muutaman päivän takainen räntäsade sekä kylmä alkukesä ovat pitäneet huolen, että reitin alkupäässä tuntureilla oli reippaasti upottavaa ja liukasta nuoskalunta.

Jos lumi oli ehtinyt sulaa, maa oli muuttunut mustaksi, kivikkoiseksi liejuksi, jossa sai olla tarkkana mihin jalkansa asetti, jotta löysi pitävän alustan. Jaksoimme vielä alkumatkasta hyppelehtiä kiveltä kivelle mutta pian havaitsimme sen turhaksi. Kuivin jaloin emme tulisi tästä reissusta selviämään, joten oli sama painaa lätäkköjen läpi.

Lumikeron toisella puolella näimme pyöräilijän, joka kulki paksurenkaisella fatbikellä reittiä samaan suuntaan kuin mekin.

Jo kaukaa huomasi että pyöräily ei suju aivan suunnitelmien mukaan. Paksuun goretex-asuun ja hopeansävyiseen kypärään sonnustautunut kaveri seisoi mudassa ja levitteli käsiään. Tuulen suunta piti huolen, ettei hän kuullut meitä, mutta elehtimisestä päätellen puolivälin epätoivo oli myös hänellä päällä pahemman kerran.

Painavan, paksurenkaisen ajopelin työntäminen liejuisessa ylämäessä näytti niin tuskalliselta, että olimme kiitollisia kevyestä varustuksestamme ja jaloistamme, jotka vielä kantoivat.

Toivotimme hänelle jaksamista ja jatkoimme matkaa. Väsynyt ja reitin hankaluuden yllättämä nuori mies jäi työntämään pyöräänsä keskelle upottavaa, kivikkoista ylämäkeä. Sanattomasta sopimuksesta emme Mikon kanssa vilkuilleet olkamme yli.

Lähestyimme maratonin 42 195 metrin rajapyykkiä Nammalakurun autiotuvan jälkeen. Kyttäsin sykemittarista matkaa ja raportoin Mikolle etenemistä sadan metrin välein. Pysähdyimme ottamaan kuvan, kun 42,2 kilometriä tuli täyteen. Tästä eteenpäin jokainen askel olisi ultramatkaa. Miltä se mahtaisi tuntua?

Ensin ei miltään. Kun askelia alkoi kertyä, jostain sisältäni nousi typerä hymy. Olimme menneet tietyn henkisen ja fyysisen rajan yli, ja ajatuksesta sai yllättävän paljon voimaa. Sisälleni syntyi tarve päästä mahdollisimman nopeasti viidenkymmenen kilometrin rajapyykille.

Yritin pitää mielessäni, että turha hölmöillä vaan parempi edetä rauhallisesti, mutta meillä molemmilla alkoivat jalat liikkua kuin itsestään nopeammin. Olimme uuden äärellä ja tunsimme sen vahvasti. Jotain vanhaa on nyt jätetty taakse.

Taivaskeron jyrkästä alamäestä oli Hotelli Pallakselle matkaa vielä muutaman kilometrin taival. Yritimme pitää maltin ja järjen päässä kivikkoisessa rinteessä. Yksikin harha-askel ja nilkka nyrjähtäisi pahemman kerran. Sitä emme kumpikaan halunneet.

Järjen pitäminen päässä oli kuitenkin vaikeaa, sillä maaliamme edustava vanha hotellirakennus tarkoitti myös suolaista ruokaa ja kylmää olutta. Panimme juoksuksi ja nauroimme ääneen.

Itsensä ylittämisen tunteen saavuttaa kestävyysjuoksussa yhtä lailla kuin pitkillä vaellusreissuilla. Molemmat opettavat suhtautumista kipuun, jaksamiseen ja olosuhteisiin. Joihinkin asioihin ei voi vaikuttaa, toisiin sentään jonkin verran. Säätila on otettava annettuna.

Tämän tajuaminen helpottaa valtavasti, koska on turhaa käyttää kapasiteettia vesisateen tai tuulenpuuskien manailuun. On elettävä tilanteen mukaan.

Kipu kuuluu tavallaan molempiin kategorioihin. Kun kuljet tarpeeksi pitkään, kipu tulee väistämättä, ja sen kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Kivun voi joko hyväksyä tai keskittyä tuskailuun. Molemmat ovat yhtä oikeita tunteita, mutta oma suhtautuminen ratkaisee. Hetki kerrallaan.”

Mikä on hauskanpidon asteikko ja miten se liittyy ultrajuoksuumme.

2 Comments

  1. Ari, the runner!

    29 maaliskuun, 2018 at 21:06

    Mainio!
    Kipu tulee joskus kauan maitohapon jälkeen 🙂

    Kaunista tarinointia myös!

Vastaa

Your email address will not be published.

*

© 2021 Outdoor option

Theme by Anders NorenUp ↑