The Barkley Marathons on maailman rankimmaksi ultrakisaksi nimetty juoksu Tenneseen takamailla. Maaliin on päässyt 30 vuoden aikana vain 17 juoksijaa. Netflixistä löytyy hieno dokumentti kisasta, jossa kiehtoo sen tunnelman lisäksi ihmisen halu haastaa itsensä äärimmilleen. Mikä saa sadat juoksijat ympäri maailman pyrkimään vuosittain tapahtumaan, jossa oma epäonnistuminen on enemmän kuin varmaa.
The Barkley Marathons pohjautuu vankilapakoon. Martin Luther King Jr:n ampunut James Earl Ray karkasi pohjois-Tennesseessä sijaitsevasta tarkoin vartioidusta vankilasta heinäkuussa 1977. Hänet saatiin kiinni 54 tuntia myöhemmin noin 8 mailin päästä.
Gary Cantrell alias Lazarus ”Laz” Lake seurasi pakomatkaa muun Amerikan kanssa silmä kovana. Hän tunsi seudun kuin omat taskunsa ja ihmetteli miten on mahdollista, ettei Ray päässyt sen pidemmälle. ”Minä pääsisin ainakin sata mailia tuossa ajassa.”
Tästä letkautuksesta syntyi vuonna 1986 perustettu The Barkley Marathons. Vuoristoisella ja erittäin vaikeakulkuisella luonnonpuistoalueella juostava ultrakisa, joka pitää sisällään viisi 20 mailin – todellisuudessa noin 26 mailin – mittaista kierrosta. Ne kierretään vuoroin myötä- ja vastapäivään ja aikaa koko suoritukselle on 60 tuntia. Korkeuseroa kertyy viiden kierroksen aikana saman verran kuin kapuaisi Mount Everestille ja takaisin. Kaksi kertaa.
Ultrajuoksija Gary Robbinsin kuvaus tapahtumasta.
Dokumentti kiertyy karismaattisen ja ihmisluonnetta lähes puolihuolimattomasti, mutta viiltävän tarkasti analysoivan Lazarus Laken ympärille. Kisaajat ja tuttavat kuvailevat häntä sanoilla vaarallinen, hullu ja sadisti. Laz pyörittää lähes mahdotonta haastetta ja tietää sen erittäin hyvin itsekin.
Kisajärjestäjän huumorintaju on myös täysin omaa luokkaansa. Numerolapuissa saattaa lukea: ”Kärsimystä ilman mitään järkeä” tai ”Kipu ei johda mihinkään”. Reitin varrella on kymmenkunta kirjaa, joista osallistujien on revittävä kisanumeroaan vastaava sivu merkiksi siitä, että he ovat kiertäneet koko kierroksen. Sanomattakin selvää, että kirjoja ei ole valittu sattumalta ja Dostojevskin Idiootti on lievemmästä päästä valikoimaa.
The Barkley Marathons järjestetään yleensä maaliskuun lopussa. Silloin seudusta muodostuu Lazin valtakunta ja juoksijat toimivat täysin järjestäjän ehdoilla.Lazin ironiasta kertonee myös startti. Kukaan ei tiedä mihin aikaan kisa alkaa ennen kuin kuulevat merkkiäänen, joka kertoo lähdön koittavan tunnin päästä. Ultraajat päästetään liikkeelle sillä hetkellä, kun Laz sytyttää tupakkansa. Tupakanhaju kun on ehkä vihoviimeisin asia mitä lenkillä haluaa haistella.
Lazarus Lake sytyttää tupakan lähdön merkiksi. Kuva Michael Hodge.
The Barkley Marathonsin osallistumismaksu on 1,60 dollaria sekä vuosittain vaihtuva asia, jota Laz sattuu tarvitsemaan, kuten flanellipaita, sukat tai valkoinen kauluspaita. Uudet tulokkaat komennetaan lisäksi tuomaan mukanaan myös kotipaikkakuntansa rekisterikilven.
Lopullinen reitti julkistetaan kisaviikonloppuna. Käytännössä se on piirretty yhteen karttaan, josta osallistujat vuorollaan sen kopioivat omaansa. Reitistä ehkä noin kolmasosa on luonnonpuiston merkittyjä polkuja, loput selvitään kartan ja kompassin avulla. GPS:t eivät ole sallittuja. Kisassa ei tietenkään ole huoltoa, jokainen kantaa mukanaan sen millä luulee selviävänsä. Hakuprosessi on salainen. Huhupuheiden mukaan Lazarukselle lähetetään virallinen anomus tiettynä päivänä vuodessa, jossa perustellaan miksi juuri sinut olisi valittava. Kisaan päässeet saavat postiinsa pahoittelukirjeen aiheesta.
Tapahtuma kerää erittäin kovatasoisia ultrajuoksijoita: Barkley Marathons -veteraaneja sekä uusia tulokkaita. Mukaan valitaan aina myös se yksi uhrilammas, jolla ei ole hajuakaan mihin hän on tulossa ja joka todennäköisesti lopettaa kisansa ensimmäisten joukossa. Näyttävät epäonnistumiset kuuluvat homman luonteeseen.
Kilpailijoita yhdistää halu viedä itsensä niin äärirajoille kuin on mahdollista. Tämä käy ilmi juoksijoiden riipaisevista haastatteluista. Lazin kommentit aiheesta ovat vertaansa vailla ja niistä voisi helposti koota huoneentaulun. Yksi mieliinpainuvimmista on se, kun hän kuvailee kisan vaikeutta sekä syitä miksi sinne vuosittain riittää tulijoita: ”You can’t accomplish anything without the possibility of failure”.
The Barkley Marathons -filmi sai alkunsa Leslie Jamisonin artikkelista Immortal Horizon. Siinä Laz kuvataan kivun arkkitehtina, joka vertautuu jopa Joseph Conradin Pimeyden sydän -kirjassa esiintyvään pahuuden ruumiillistuma Kurtziin. Vaikka osalle kilpailijoista selviäminen elävänä takaisin leiriin onkin ainoa asia mitä he toivovat, ei tähän mennessä kukaan ole sentään menettänyt kisassa henkeään.
Lazista voi jokainen tehdä omat tulkintansa katsomalla dokumentin tai lukemalla sen mitä verkosta löytyy, mutta totuus jäänee jonnekin miehen flanellipaidan ja parran uumeniin.
A woman named Cathy recommends Chimney Top for a hike.
“I broke my arm there in January,” she says, “but it’s pretty.”
“Sounds fun,” I say.
“Was it that old log over the stream?” Laz asks wistfully, as if remembering an old friend.
She shakes her head.
He asks, “Was Raw Dog with you when you did it?”
“Yep.”
“Was he laughing?”
A man who appears to be her husband—presumably “Raw Dog”—pipes in: “Her arm was in an S-shape, Laz. I wasn’t laughing.”
Laz considers this for a moment. Then he asks her, “Did it hurt?”Ote artikkelista Immortal Horizon
Vastaa