Teemme mieheni kanssa välillä asioita, joissa on harvoin järjen hiventä, mutta ainakin ne jäävät ikuisiksi ajoiksi mieleen. Niin kävi viime kesänä, kun päädyimme epähuomiossa Norjan Lofooteille. Matka oli hieno, mutta minua kaihertaa vieläkin, että jätin aamulenkin siellä välistä.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli, että juoksisimme heinäkuun alussa elämämme ensimmäisen ultrajuoksun Hetta-Pallaksella. Tilanne lähti lapasesta siinä vaiheessa, kun pääsimme kohteeseen.

Muoniossa oli lämmintä ehkä yksi aste, plussalla sentään. Lisäksi räntää vihmoi vaakatasossa. Emme edes halunneet ajatella, mitä keli olisi kesäkamoilla avotunturissa.

Kuvan säätila liittyy tapaukseen.

Järkevä ihminen olisi etsinyt majapaikan jostain lähistöltä. Kerännyt voimia ja odotellut säätilassa luvattua parempaa käännettä. Me emme olleet järkeviä ihmisiä vaan lähdimme ajamaan kohti pohjoista. Ihan vain katsoaksemme millainen keli mahtoi Kilpisjärvellä olla.

Kilpisjärvi ei tuntunut yhtään sen paremmalta, joten jatkoimme matkaa rajan yli ja päädyimme Tromssaan.

Jäämeren rannalla kelpasi kirmailla.

Niin upea kuin Lappi onkin, ei tarvitse kuin ajaa pieni tovi rajalta ja maisema muuttuu jylhäksi ja kauniin arktiseksi. Suomi näyttäytyy yhtäkkiä kovin lattealta ja vaatimattomalta.

Kyse on tietenkin myös mittasuhteista. On helppoa arvostella matalaa maatamme auton ratista käsin noin sadan kilometrin tuntivauhdissa.

Siirrä itsesi vaeltamaan tunturin huipulle, niin saat hetkessä tuta, mikä on matalaa ja mikä ei: horisontissa näkyvän huipun takana kohoaa mitä suurimmalla varmuudella seuraava huippu, etkä ole toiveistasi huolimatta lähelläkään sitä ihan oikeaa huippua. Ihminen on niin kovin pieni luonnon keskellä.

Tromssan jälkeen meidän oli tehtävä valinta: lähteäkö takaisin Suomen puolelle vai jatkaa matkaa kohti tuntematonta. Jatkoimme matkaa, tietysti.

Jututin Tromssassa paikallisia.

Intuitiomme kuljetti meidät keskelle Lofoottien satumaisemaa. Henkeäsalpaavan upea lumihuippuinen vuoristo, kirkasvetinen turkoosiin ja smaragdinvihreään taittuva meri. Ajamamme tie mutkitteli jossain siellä maiseman keskellä ja sukelsi välillä meren alle tai vuoren sisään.

Aina kun pulpahdimme kilometrien mittaisista tunneleista ulos, emme voineet muuta kuin äimistellä luonnon kauneutta. Miten maailma voi olla täynnä toinen toistaan upeampia paikkoja.

Haluaisin asua täällä, jotta tietäisin, voisiko näkymiin kyllästyä koskaan.

Avasin aamulla verhot Ballstadin pienessä kalastajakylässä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, meri oli täysin tyyni. Ainoastaan linnut pitivät mekkalaa. Vastarannan punaiset puutalot sekä horisontin vuoret heijastuivat veteen kuin palapelin kuvassa.

Minulla oli irrallinen olo. Olisin halunnut olla tuolla maisemassa juoksemassa. Mieheni nukkui vielä sikeästi. Meidän oli pitänyt herätä jo kaksi tuntia aiemmin ja lähteä lenkille, mutta torkutettuani herätyskelloa riittävän monta kertaa olin päätynyt siihen tulokseen, että oli ehkä parempi kuitenkin levätä.

Ikkunalasin toisella puolella oleva maisema viekoitteli minua silti kuin seireeni. Tuntui kovin väärältä vastustaa kiusausta vain siksi, että satuin olemaan väsynyt.

Aamuaurinko lämmittää heräilevää Ballstadia.

Hotelliaamiainen auttoi hetkellisesti unohtamaan menetetyn juoksulenkin. Kahvia, leipää, puuroa ja sekalaisia täytteitä. Yksinkertainen tarjoilu maistui tässä ympäristössä erityisen hyvältä.

Ikkunan takaa avautui kapean laiturin vierestä Jäämeri. Laiturilla kellui puinen, mustaksi petsattu viikinkivene. Sen airot olivat veneen sisällä kuin odottaen kovaäänisiä soutajia jotka saattaisivat ilmestyä paikalle hetkenä minä hyvänsä.

Lepopäivä oli kaikesta huolimatta viisas valinta, sillä ajomatkaa takaisin kertyisi yli 700 kilometriä ennen kuin pääsisimme tunturimaastoon juoksemaan.

Hotellimme ravintolan huonekalut ja tarjoiluastiat muodostivat ympärillemme sekalaisen, epäsuhtaisen kokoelman. Olo oli aivan kuin mökillä tai mummolassa, jonne on ajautunut vuosikymmenien saatossa erilaista käytöstä poistettua tavaraa. Silti kaikki oli jotenkin trendikästä.

Paikallisetkin näyttivät karanneen suoraan jostain outdoor-kuvastosta. Miehet karismaattisesti harmaantuneita poikamaisen kujeilevine hymyineen, juuri sopivan ruskettuneita ja ahavoituneita. Naisilla paksu vaalea letti, kirkkaansiniset silmät ja kauniit, lähes iättömät kasvonpiirteet. Kuin ruotsalaisia mutta kauniimpia ja sympaattisempia.

Maisemat olivat kuin suoraan satukirjasta.

Lofoottien muisto on kaihertanut mieltäni viime kesästä saakka. Elämässä tuntuu välillä olevan paikkoja ja kohtaamisia, jotka jättävät pysyvän jäljen. Tiedän varmasti, että jonain päivänä tulen solmimaan lenkkarit, hengittämään syvään ja juoksemaan suoraan satumaisemaan.

Seuraavaa Lofoottien matkaa odotellessa, voi heittäytyä Merikirjan matkaan. Se on kertomus kahdesta miehestä ja jäähaista. Todellisuudessa tarinassa on kyse paljon muusta kuin vain kahdesta miehestä ja jäähaista. Lue Merikirjasta lisää täältä.

Toteutimme lopulta myös ultrajuoksumme Hetta-Pallaksella, mutta noin viikon alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Kokemuksestamme löydät lisää tästä jutusta.

Outdoor option on myös Facebookissa