Juokseminen parantaa oppimista ja keskittymiskykyä. Lisäksi kunto nousee, kilot karisevat ja arki sujuu. Positiivisia vaikutuksia löytyy vaikka millä mitalla. Väitän silti ihan omasta kokemuksesta, että juoksu tekee myös hölmöksi.

Vai mitä mieltä olette tästä. Nilkkaani on jomottanut jo kuukausikaupalla. Se yleensä ärtyy juostessa, joten menenkö lääkärille tai pidänkö taukoa? No en. Menen juoksemaan vähän lisää. Treenin jälkeen istun sitten jalat jäävesiämpärissä ja odotan ihmeparantumista.

Olenko ainoa hömelö vai onko meitä muitakin?

Tunnetko piston polvessasi tai kireyden pakarassasi. Plantaarifaskiitti oireilee ja nenä vähän vuotaa. Mitä teet? Menet juoksemaan, koska ”jospa se siitä” tai ”Sairaanahan sitä sitten ehtii miettiä tekosiaan.”

Sitä paitsi aina voi ahtaa suunsa täyteen sinkkitabletteja, pukeutua kiireestä kantapäähän kompressioasuihin ja liimailla kinesioteippejä pitkin kinttuja. Hätä keinot keksii, kunhan treenit eivät vaarannu.

Jos tilanne äityy niin pahaksi, että lääkäri kutsuu, niin silloin vasta tyhmyys tiivistyykin. Asiantuntija kehottaa lepäämään seuraavat kolme kuukautta, niin mitä tekee juoksija?

Malttaa hyvässä lykyssä levätä kaksi viikkoa ja lähtee sitten ”ihan vaan kokeilemaan” josko voisi jo juosta. Kuntopyörä on nimittäin siihen mennessä poljettu hajalle ja lähiuimahalliin saatu porttikielto, kun on käyty riehumassa liian innokkaasti vesijuoksualtaassa.

Ja entäs sitten tämä. Lasten, parisuhteen ja töiden triangelissa on välillä vaikea löytää aikaa treenaamiselle. Hermot ovat vähän kireällä ja unikin saattaisi tehdä terää. Mutta malttaako juoksija levätä?

Ei tietenkään, sillä kalenterissahan on illan, yön ja aamuyön tunnit aivan käyttämättöminä! Hyvin sitä voi kuun valossakin tehdä intervalleja.

Maratonilla me vasta typeriä olemmekin.

Varpaankynnet lentelevät maaliviivan jälkeen. Nännit ovat veressä viimeistään silloin, kun niistä kiskoo suojateipit irti. Itku pääsee jos aika ei parantunutkaan ja vielä isompi itku jos se parani. Suihkussa käyntikin on yhtä huutoa, kun hiertymiä löytyy paikoista joita ei muistanut olevan olemassakaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Jos maratonilla joutuu kesken kaiken hätistellyksi ensiaputelttaan, niin hyväksyykö juoksija sen, ettei kaikki ole ihan kunnossa (ellei satu olemaan täysin taju kankaalla)?

Ei tietenkään. Juoksija on kiukkuinen menetetyistä minuuteista ja koittaa karata takaisin radalle.

Mikä parasta. Maratonin aikana juoksija muistaa varsin hyvin kaikki ne pätevät syyt, miksei maratonille pitänyt enää ikinä osallistua.

Montako kertaa päätös on pitänyt? Ei kertaakaan.

Ja juuri edellä mainituista syistä juoksu on niin helkkarin rakastettava laji.